Sädesäihke
Kirjoittaja: Saaga
//VIIKONLOPUN KP-BOOSTI KÄYTÖSSÄ//
Pian muiden pentujen kuolemien jälkeen minulla ei enää ollutkaan aikaa hyysätä Käärmekultaa. Siksi rinnassani eli aina pieni huoli naaraasta. Toisaalta hän ja Kärpäspentu vaikuttivat pärjäävän hyvin. Kävelin partioni mukana kohti nummia. Aikoisimme saalistaa siellä. Minun täytyisi todella koittaa eskittyä. En voisi ikuisesti vain syyttää ajatusteni harhailua uuteen pentuuni.
“Sädesäihke, oletko kunnossa?” Nopsaliekki kysyi herättäen minut ajatuksistani.
“Kyllä”, sanoin nopeasti ja suuntasin katseeni nummien yli. Sumu oli laskeutunut kauniisti niiden päälle.
“Anteeksi, ajatukseni herpaantuivat. Jakaannummeko?” kysyin Nopsaliekiltä, koska osa partion sotureista oli jo lähtemässä toiseen suuntaan.
“Joo, sinä tulet minun ja Järviloisteen kanssa”, kolli vastasi. Nyökkäsin ja lähdin heidän peräänsä.
***
Onnistuneen saalistuspartion päätteeksi päätin mennä viemään kumppanilleni nappaamani linnun. Kannoin sen pentutarhalle. Pieni musta naaraspentu kiemurteli kullankeltaisen naaraan vatsan kupeessa. Hän oli kasvanut kamalasti viime kerrasta. En malttanut odottaa hänen avaavan silmiään. Laskin linnun Käärmekullan eteen.
“Toin sinulle tälläisen, toivottavasti se kelpaa”, kuiskasin, etten herättäisi pienokaista. Käärmekulta hymyili, mutta näin ettei hymy ollut täysin aito. Häntä varmasti vaivasi edelleen kahden muun pennun kuolema. En tiennyt miten pystyin sivuuttamaan sen näinkin helposti, mutta siitä oli kuitenkin hyötyä, koska nyt pystyin panostamaan kaiken sisälläni olevan rakkauden ja energian Kärpäspentuun.
“Hyvinkin kelpaa”, Käärmekulta vastasi takaisin hiljaisella äänellä. Kävin makuulle pennun viereen, kun Käärmekulta ojentautui pystympään syödäkseen. Katselin pientä karvamyttyä. Pian hänkin olisi jo iso ja leikkisi muiden pentujen kanssa. Ja ei aikaakaan, kun hän olisi jo oppilas ja sitten jo soturi. Osasin vain kuvitella kuinka nopeasti aika menisi.
“Kuinka olet voinut?” kysyin Käärmekullalta siirtämättä katsettani pienestä pennustani. Käärmekulta nielaisi suussaan olevan ruuan palasen ja avasi sitten suunsa vastatakseen.
“Ihan hyvin”, naaras naukui, mutta aistin selvän alakulon hänen äänessään. Huokaisin ihan hiljaa, mutta en väittänyt vastaan. Se ei auttaisi kuitenkaan.
***
Olin palannut pentutarhalle keskustelemaan Käärmekullan kanssa Kärpäspennusta. Tuo oli avannut jo silmänsä ja kävellyt paljon. Oli mukavaa nähdä kuinka reipas hän oli, mutta hän ei ollut vielä puhunut lainkaan.
“Minusta tuntuu, että ei ole normaalia ettei hän puhu vieläkään”, nau’uin koittaen pitää ääneni hiljaisena, jotta Kärpäspentu ei heräisi ja kuulisi minua. Poloinen vielä huolestuisi itse.
“Voin pyytää Leimusilmältä hänen mielipiteensä, mutta ei Kärpäspennussa mitään vikaa ole. Hän puhuu varmasti, kun on valmis”, Käärmekulta tiuskaisi. Säikähdin kumppanini agressiivisuutta, mutta kai hän vain halusi suojella ainoaa pienokaistaan. Katsoin naarasta vakavana.
“Mutta voi olla, että hänessä on oikeasti jotain pielessä”, väitin takaisin. Käärmekulta katsoi minua kuin olisin loukannut häntä enkä hänen pentuaan. En todellakaan ymmärtänyt tuon reaktiota.
“Entä, jos hän onkin kuuro tai hänellä on jokin sairaus?” sanoin hieman hiljempaa ja perääntyen.
“Ei hänessä ole mitään pielessä. Minusta sinun pitäisi nyt mennä”, Käärmekulta naukui selvästi vihaisena minulle. Vilkaisin mustaa myttyä hänen pesänsä reunalla. Käännähdin ja marssin pois häntä heilahdellen kiihtyneesti. Etsin itselleni partion ja päätin mennä rauhoittelemaan tunteitani heidän seuraansa. Kun saisin ajatukseni pois kinastelusta, rauhoittuisin varmasti.
***
Seisoin pentutarhan edessä pohtimassa milloin menisin sisälle. Minun pitäisi pahoitella kumppanilleni, mutta en oikein tiennyt oliko nyt ylipäätään sopiva aika. Astelin sisään hitaasti. Kärpäspentu oli taas nukkumassa. Olin ajoittanut tuloni auringonlaskun jälkeen, jotta hän olisi jo unilla. Koin onnistuneeni, joten minun oli hieman helpompi lähestyä kumppaniani.
“Käärmekulta”, naukaisin hiljaa. Käärmekulta nosti päätään. Hänen ilmeensä viileni, kun hän näki minut. Laskin päätäni.
“Olen pahoillani”, sanoin ja istuin pesän reunalle. Käärmekullan ilme pehmeni aivan hitusen.
“Minun ei olisi pitänyt puhua niin syyttävästi. Olen vain huolissani”, totesin ja naaras nyökkäsi. Hän näytti edelleen hiukan happamalta.
“Saat anteeksi, mutta olen minäkin huolissani. Emme voi menettää tätäkin pientä”, Käärmekulta naukui ja silitti hännällään Kärpäspennun päätä. Nyökkäsin.
“Kerro minulle sitten, mitä Leimusilmä huomasi”, sanoin ja poistuin pesästä. Jäin norkoilemaan leirin reunalle ja katselin, kun taivas tummeni. Pikku hiljaa tähdet alkoivat tuikahdella esiin. Kuvittelin Muurahaispennun ja Hyttyspennun kahden Tähtiklaanin turvallisissa uomissa. Sypressikuiske varmasti piti heistä hyvää huolta. Päätin lähteä käymään haudoilla. Kävelin ulos leiristä ja hautapaikoille. Pienet kummut Sypressikuiskeen oman ympärillä vihloivat sydäntäni, mutta vielä enemmän sattui katsoa omien pienien pentujeni hautoja. Enää ei juurikaan ollut kukkia. Ei edes kuihtuneita sellaisia, joten päätin poimia pari lehteä, jotka olivat minusta kauniita ja asetin ne kullekin haudalle. Istahdin maahan ja pohdin. Millaisia toiset pennut olisivat olleet? He olisivat varmasti puhuneet. Ehkä he olisivat kiusanneet Kärpäspentua tämän erilaisuudesta, toivottavasti ei. Puhuisiko Kärpäspentu nyt, jos hänellä olisi sisaruksia? Oliko syy puhumattomuuteen Käärmekullan intensiivisessä suojelunhalussa? Kysymykset pompahtelivat mieleeni. En halunnut myöntää itselleni, etten ollut juurikaan ylpeä ainokaisesta pennustani. Se johtui vain siitä, ettei tuo ollut vieläkään puhunut eikä hän muutenkaan täyttänyt yhtään odotuksiani pennusta. Olin pettynyt, mutta en koskaan kertoisi siitä kenellekään. En kenellekään. Muuten muut pettysivät minuun.
***
“Mikset kertonut minulle, ettei Kärpäspentu puhu?” Aurinkoroihu tivasi minulta. Hän ei vaikuttanut vihaiselta, mutten tokikaan nähnyt tämän ilmettä, sillä hän oli takani partiossa.
“En ajatellut sen olevan relevanttia”, vastasin rauhallisesti. Aurinkoroihu ohitti Kuutamolaineen ja pääsi rinnalleni. Vilkaisin tätä, mutta katsoin heti pois. Hän tiesi. Hän oli käynyt tapaamassa pojantytärtään ja pettynyt häneen yhtä paljon kuin hänen isänsäkin oli pettynyt häneen. Minun pitäisi ryhdistäytyä, sillä ei Kärpäspentu voinut elää ympäristössä, jossa kaikki hänen sukunsa kollit vihaisivat häntä. Se ei ollut oikein poloiselle tyttärelleni.
“Entä, jos Kärpäspentu on kuuro? Oletko ajatellut sitä? Silloin hänestä ei koskaan tulisi soturia”, Aurinkoroihu jatkoi. Pudistin päätäni.
“Hän ei ole kuuro. Hänessä ei ole mitään vikana. Leimusilmä on tarkistanut hänet useaan kertaan”, naukaisin vilkuillen hieman toisia kissoja partiossamme. Joukossa oli erittäin kiusaantunut tunnelma.
“Voimmeko jatkaa tästä joskus toiste?” kysyin isältäni turkki kihelmöiden nolostumisen tunteesta.
***
Käydessäni auringon laskiessa petiin ajattelin isäni sanoja. Oliko hän todella pettynyt tyttäreeni? Entä, jos hän ajatteli, että minussa oli jotain vikaa, koska tyttäreni ei suostunut puhumaan? Huoliajatukset kiersivät kehää päässäni, mutta päätin pistää niille lopun. Ajattelisin jotain muuta, mukavampaa.
***
Seuraavana päivänä olin taas partioimassa. Tällä kertaa joukkoomme oli liittynyt oppilaskin. Oli mukavaa olla vähän eri ikäisten kanssa tekemisissä. Todella toivoin, että Mesitähti siunaisi minut vielä oppilaalla jokin kaunis päivä. Pentutarha oli kuitenkin aika täynnä, eikä aikaakaan kun pennut nimitettäsiin. Olin ikäisistäni yksi ainoista kenellä ei vielä ollut ollut yhtään oppilasta.
“Kiurutassu, tämähän on ensimmäinen partiosi, eikö niin?” Rastaskukka kysyi nuorelta kissalta. Katsoin Kiurutassuun, joka nyökkäsi.
“Ajattelin, että meidän voisi olla ehkä helpompi saalistaa pareissa. Minä ja Salviakatse, sinä ja Sädesäihke”, soturitar jatkoi vilkaisten pariinsa. Katsoin Kiurutassua hymyillen pienesti.
“Siten hänkin saa hieman mestaruuskokemusta.”
Katselin ympärilleni alueella, jolla meidän oli tarkoitus saalistaa Kiurutassun kanssa. Olin iloinen, että sain harjoitella mestarointia ennen kuin saisin oman oppilaani. Haluaisin nimittäin olla oppilaalle paras mahdollinen mestari ikinä! Huomasimme hiiren ja taitavasti hätistin sen suoraan Kiurutassun käpäliin. Naaras sai hiiren kiinni ja kehuin häntä.
“Hyvää yhteistyötä”, nau’uin ja katselin ympärilleni.
“Voit jättää hiiren tähän puun juurelle. Kaavi sen päälle vähän lehtiä niin se pysyy suojassa. Voimme hakea sen, kun lopettelemme”, neuvoin oppilasta, joka nyökkäsi ja teki työtä käskettyä. Hymyilin ja maistelin sitten ilmaa. Halusin saada jonkin isomman saaliin. Tai kenties linnun? Lintuja oli mukava pyydystää. Sain vainun oravasta. Se kelpaisi.
“Haistatko oravan?” kysyin hiljaa Kiurutassulta. Hänen nenänsä alkoi vipattaa ihanasti. Estin itseäni nauramasta, enkä antanut ilmeenikään värähtää. Turhaan nolaisin toisen. Hän nyökkäsi. Lähdimme jäljittämään oravaa. Se oli syömässä siemeniä yhden puun juurella. Tämä oli yhden kissan työ.
“Haluatko kokeilla saada sen kiinni?” kysyin hiljaa. Kiurutassu epäröi, mutta rohkaisevan hymyn jälkeen hän lähti hiipimään. Ohjeistin hänelle oikean suunnan tuuleen nähden. Naaras hiipi lähemmäs. Tuo oli selvästi kokematon, koska hyppäsi liian aikaisin eikä voima riittänytkään oravalle asti. Otus ampaisi puuta pitkin ylös ja Kiurutassu murahti harmistuneesti.
“Ei se mitään, vahinkoja sattuu”, totesin lempeästi ja tassutin hieman lähemmäs.
“Haluatko neuvon?” kysyin. En ollut naaraan mestari, joten näin paremmaksi kysyä kuin vain suoraan neuvoa. Ohjeistaisin hänelle takajalkojen oikean asennon, jotta hyppy kantaisi kauemmaksi.
//Kiuru?
KP-boosti käytössä
