Sädesäihke
Kirjoittaja: Saaga
Istuin pentutarhan edessä odottaen. Tunnelma oli piinaava ja minua hermostutti valtavasti. Ymmärsin täysin, että Käärmekulta halusi olla pentutarhassa mahdollisimman pienen kissajoukon kanssa enkä ottanut siitä itseeni lainkaan, mutta myöntäisin kyllä että olisin mieluummin katsomassa miten pentujen tulo sujui enkä vain istuisi tässä toivomassa. Halusin varmistaa kaiken olevan hyvin. Vienotassu kävi aina välillä päivittämässä minulle tilannetta lyhyesti. Se ei kuitenkaan tuntunut riittävän. Suuri huoli myrskysi sisälläni.
“Sädesäihke”, Aurinkoroihu naukaisi. Havahduin ajatuksistani ja nostin päätäni. Oranssi kolli istuutui viereeni.
“Olet varmasti kauhuissasi, mutta kaikki menee kyllä hyvin”, isä naukui. Yritin hymyillä hiukan, mutta luovutin siinä ja hautasin mieluummin pääni isän turkkiin.
“Olen niin ylpeä sinusta ja Käärmekullasta.”
Isän sanat saivat lämmön läikähtämään sisälläni. Lepäsimme siinä kunnes minut kutsuttiin pentutarhalle. Käärmekulta näytti vähintäänkin uupuneelta. Hymyilin tälle leveästi, mutta naaraan ilme ei vastannut omaani. Hän katsoi tassujensa välissä olevaa pientä pentua surullisena. Etsin katseellani toisia pentuja. Helpotuksekseni katseeni osui kahteen pieneen mökijäiseen, jotka pyrkivät emonsa vatsan kupeeseen. Katsoin niitä hetken, kun sisuksissani myrskysi taas. Rakkaus, huoli ja kaikki positiiviset uuden isän tunteet, joita vain pystyi keksimään. Sitten siirryin taas katsomaan pientä elotonta pentua kumppanini tassujen välissä. Minua sattui, kun Käärmekulta syytti tapahtumasta itseään. Nimesimme pennut. Muurahaispentu, joka ei koskaan saisi kokea maailmaa sai nimensä ensimmäisenä. Naaraat saivat nimensä seuraavana. Kärpäspentu ja Hyttyspentu. Pidin nimistä. Etenkin Kärpäspennulle nimi sopi mainiosti. Tuo oli pentueen ainut mustaturkkinen. Muurahaispentu oli omannut komean raidallisen kuvion, ruskean toki poiketen minusta ja isästäni. Hyttyspentu taas oli kilpikonnakuvioinen. Hänkin oli hyvin kaunis. Rakastin pentujani. Tiesin, että rakastaisin niitä vain kokoajan enemmän ja enemmän. Aurinkoroihu tuli pesään hetken päästä. Nostin Muurahaispennun hampaisiini ja lähdimme hautaustalkoisiin. Käärmekulta ehti hyvästellä hänet. Muiden katseille en häntä laskisi. Hän oli meidän omamme. Meidän pentumme. Me tapaisimme hänet jossain tuon puoleisessa, kun sen aika tulisi.
Kaivoimme Aurinkoroihun kanssa hautaa. Kuopan ei tarvinnut olla iso tai kamalan syväkään, mutta sitä oli paljon raskaampi kaapia kuin aikuisen kissan. Pienimmät vainajat tekivät aina eniten kipeää. Aurinkoroihu kertoi kuolleista sisaruksistani ja kun hän ja Sypressikuiske olivat joutuneet tekemään täysin saman toimituksen kuin minä nyt tein isäni kanssa monen kertaa. Toivoin, ettei meidän epäonnemme enää jatkuisi ja pentumme saisivat elää pitkän, onnellisen ja kivuttoman elämän. Painuin hautauksen jälkeen petiin. Uni tuli helposti uupuneille silmille.
Heräsin seuraavan auringonnousun alkaessa. Nousin ja laahauduin pihalle pesästä katselemaan taivaan kaunista värikirjoa. Muurahaispentu ei sitä koskaan näkisi. Hänen elämänsä oli päättynyt ihan liian aikaisin. Se suretti minua, mutta toisaalta iloitsin kahta eloon jäänyttä pienokaista. Päätin käydä katsomassa miten heillä sujui. Kohtasin keräksi käpertyneen Käärmekullan. Hän näytti hyvin alakuloiselta ja ehdin jo huolestua. Haluaisin sanoa huolestuneeni turhaan, mutta valitettavasti olimme menettäneet toisenkin pennun, Hyttyspentu oli nukkunut yön aikana pois. Pennun kylmä jähmettynyt ruumis sai minut melkein yökkäämään. Ei voinut olla totta, että menetimme kaksi pentua jo ennen kuin oli ehtinyt kulua päivääkään heidän syntymästään. Annoin Käärmekullalle vielä joitakin lohduttavia sanoja ennen kuin hain parantajan. Leimusilmä totesi surullisena pentumme kuolleeksi. En halunnut uskoa sitä. En halunnut uskoa. En halunnut. En vain halunnut uskoa sitä. Tämä ei ollut reilua.
Aurinkoroihu oli taas tukenani. Kaivoimme toisen, pienen, haudan. Laskimme kilpikonnakirjavan pienokaisen maan sisään. Keräsin pari lehtisateeseen nuutunutta kukkaa jostain leirin lähistöltä ja laskin ne pentujen haudalle. Pennut makasivat ikilevossa lähellä emoani, sisaruksiani ja muita rakkaitani.
Palasin leiriin, pentuni ja kumppanini luo. Tuntui pahalta ja hyvältä samaan aikaan. Pentu, mutta kaksi kuollutta. En tiennyt mitä minun kuului tuntea. Menin pentutarhalle ja laskeuduin kyyryyn tervehtimään kunnolla pientä mustaturkkista naarasta. Kosketin tämän lämmintä turkkia kuonollani. Pentu kierähti kosketuksen voimasta sivuun. Se oli niin hauras ja pieni. Käärmekulta katsoi meitä rakastavasti, mutta surullisin silmin. Vastasin tämän tunteeseen silittämällä hänen selkäänsä hännälläni. Katsoin sitten taas pientä pentuamme. Sen silmät olivat ummessa ja nenä hyvinkin musta. Pieni valkoinen laikku sen korvassa toi mieleen tähdet tähtitaivaalla, vaikka yleensä niitä näkyi monia enemmän. Hymyilin pennulle. Hänestä tulisi vielä hieno kissa.
“Miten voit?” kysyin nostaen päätäni katsoakseen Käärmekultaa. Kuuntelisin kaiken, mitä hänellä oli sanottavana. Olisin täällä ihan vain häntä ja pentuamme varten.
//Käärmes?
