Sadetassu
Kirjoittaja: Pyry
//JATKOA VARJOTASSULLE//
”Ehkä minä seurasin”, naurahdin Varjotassulle ja huitaisin sitten käpälällä korvaani tuntiessani siinä jotakin kutittavaa. Sitten silmiini tuli pahoitteleva pilke. ”Voi, toivottavasti en nyt pilannut mitään sinun oma rauha-kuplaasi. Anteeksi.”
”Ei se mitään”, Varjotassu maukaisi pienen hetken kuluttua, kuin ei olisi alkuun tiennyt, mitä vastaisi.
Olin lähtenyt hiukan Varjotassun jälkeen seuraamaan tätä, kun olin huomannut hänen tekevän lähtöä leiristä. Ja näköjään ihan hyvä niin, sillä kolli vaikutti olevan hyvin alamaissa. Kallistin kysyvästi päätäni ja tutkailin Varjotassun synkkiä kasvoja.
”Tekisitkö vähän tilaa, etten tallo sinua ja räsäytä oksaasi rikki”, kehräsin huvittuneena.
Samassa ponnistin loikkaan ja kapusin itseni Varjotassun oksalle. Istahdin hänen viereensä, kääräisin häntäni etutassujeni päälle ja katsahdin sitten hymyillen Varjotassuun. Hymyni haihtui, kun näin hänen murheellisen ilmeensä. ”Haluaisitko kertoa minulle, mikä on? Tapahtuiko siellä harjoituksissa jotakin?”
Varjotassu oli vaiti. Olin kärsivällinen ja keskityin tutkimaan käpäliäni antaakseni hänelle tilaa asetella sanojaan, jos niin halusi.
”Tuntuu vain, että olen jotenkin epäonnistunut”, kolli lopulta murahti.
Käännähdin katsomaan häntä. ”Kuinka ihmeessä? Sinullahan on mennyt oikein hyvin Eloklaanissa.”
Katselin kermanvalkeaa ystävääni kummastunut sekä huolestunut pilke silmissäni. Siihen kysymykseen ei hän kuitenkaan vastannut enää mitään, murahti vain itsekseen ja käänsi päänsä poispäin minusta. Tutkin häntä hetkisen, kunnes nousin varovasti käpälilleni ja sipaisin kuonollani Varjotassun korvaa äkillisesti innostuneena.
”Tule, haluan näyttää sinulle jotakin”, maukaisin hymyillen. ”Olet saattanut käydä siellä jo, en tiedä, mutta seuraa perässä jos vain kiinnostaa.”
Loikkasin alas puusta ja odottelin Varjotassun sinne myös. Sitten lähdin loikkimaan häntä jälleen iloisesti pystyssä eteenpäin.
Hidastin tahtia, kun lähestyimme uimapaikkaa. Lopulta tassuttelin rauhallisesti aivan joen vierelle ja istuuduin. Varjotassu pysähtyi vierelleni istuutuen itsekin. Hän katsoi minua hiukan kysyvästi.
”Tämä on eräs suosikkipaikoistani”, minä sitten selitin. ”Ei tässä nyt tietenkään uida voi, mutta mielestäni täällä on kaunista.”
Hartaasti vedin keuhkoihini kylmää ilmaa, vaikka se melko jäiseltä tuntuikin, ja nautin koko annoksesta ikään kuin en olisi koskaan hengittänyt yhtä raikasta ilmaa. Huolimatta siitä, että nyt oli lehtikato ja hyvinkin kylmää, minä nautin olostani täällä. Jokainen vuodenaika oli omalla tavallaan kaunis. Pitäisi vain osata nähdä metsä puista huolimatta.
Samassa taivaalta alkoi leijailla pieniä lumihiutaleita. ”Katso”, minä hihkaisin innostuksissani ja kohotin katseeni taivasta kohti. ”Kaunista, eikö vain?”
Huomasin sivusilmällä, kuinka Varjotassun korvat värähtivät. ”On”, hän vain totesi, mutta vilkaisi itsekin taivaalle.
Käännähdin jälleen katsomaan häntä. Vaikka olin jo useamman kerran huomannut, kuinka vaisu kolli oli sekä puheliaisuudeltaan että ilmeiltään ja muilta eleiltään, se sai minut silti hiukan hämmentymään. Toisaalta, ehkä tuollainen rauhallinen kissa sopisi oikein hyvin minunlaiselleni innokkaalle tapaukselle ystäväksi. Ikään kuin rauhoittajaksi, joka pitäisi käpäläni maassa etten innostuisi niin holtittomasti asioista. Vaikka mitä väärää siinä oli?
Uskaltauduin hellästi töytäisemään Varjotassun lapaa omallani, ja naurahtaen mau’uin: ”Tuon sinut tänne uudestaan sitten viherlehden aikaan. Tuo puukin on silloin kauniimman näköinen. Tällä lailla kylmään aikaan kaikki on niin… kuollutta.”
Kallistin pohtivaisesti päätäni katsellessani puuta, jonka oksat olivat lumikerroksen peitossa. Lehtikadon aika teki kaikesta niin karun näköistä.. Mutta toisaalta, lumessakin oli oma kauneutensa. Nytkin esimerkiksi, ne pienet taivaalta leijuneet lumihiutaleet olivat jääneet Varjotassun kermanvalkealle turkille kuin tarkoituksella ripoteltuina.
//Varjo?
