Sadetassu
Kirjoittaja: Pyry
Meidät oli Varjotassun kanssa määrätty metsästyspartioon, ja juuri nyt kävelimme rinnakkain taaempana toisista. Varjotassu oli äskettäin kysynyt voinnistani, kun olin taistelun jälkeen vaikuttanut niin sekavalta. Katselin hetken edellämme kulkevia sotureita pohtien kuumeisesti, mitä kysymykseen vastaisin. Olisiko sopivaa kertoa totuus ja avautua asiasta hänelle? Tulkitsin Varjotassun olevan jonkin verran huolestunut voinnistani, mutta silti… Oli tietysti ystävällistä kysyä, olinko kunnossa, minä arvostin sitä. Mutta mitä jos uudehko ystäväni jotenkin säikähtäisi, mikäli kertoisin, miten asia oikeasti oli? Olimme toisaalta tunteneet niin vähän aikaa, etten ollut varma, kuinka sopivaa olisi puhua näinkin vaikeista asioista.
Ajatuksieni sekamelskan keskeltä huomasin Varjotassun jo tuijottavan minua huolestunut pilke silmissään. Sen huomatessani käännyin äkkiä takaisin eteenpäin ja mutisin: ”Tuota… En nyt oikein tiedä, mitä sanoa. Mutta oli ystävällistä kysyä, oikein huomaavaista.”
Vilkaisin Varjotassua pahoitellen ja toivoin pahoitteluni välittyvän hänelle. Olin yleensä niin iloinen ja innoissani, mutta tuntui yhä, että taistelun jälkimyrskyt vaikuttivat minussa yhä. Oloni oli niin kummallinen… Jollakin lailla levoton, sisäisesti. Taisin alitajuisesti odottaa ja pelätä kokoajan, että tulisi uusi taistelu. Ja Varjotassun kysyminen asiasta ei antanut minun työntää asiaa mieleni syvimpiin nurkkiin, minkä olisin toisaalta kovasti halunnut tehdä. Ja kaiken lisäksi, koska en ollut oikeastaan ennen kokenut tällaista epämiellyttävää olotilaa, en osannut käsitellä sitä.
”Oikeastaan”, aloitin hiljaa, kun vihdoin uskaltauduin avaamaan suuni uudestaan. ”Minulla ei ole ollut kovin hyvä olo sen taistelun jälkeen. Sellainen levoton vain… En oikein osaa kuvailla sitä, enkä tiedä mitä sille tekisi. Siksi tuntuu, kuin se vain pahenisi kokoajan.”
Siltä se tosiaan tuntui. Kuin pahenisi sitä enemmän, mitä pidempään pidin asiaa sisälläni. En kehdannut kohdata Varjotassun katsetta, kun en osannut yhtään ennustaa hänen reaktiotaan. Sen sijaan tutkailin käpäliäni oikeinkin tarkkaavaisesti.
”En oikein tiedä mitä tekisin…”, huokaisin yllättäen murheellisen kuuloisena. Sitten yritin jo naurahtaen vitsailla: ”Missä se minun positiivisuuteni on, kun sitä tarvittaisiin?”
Ennen kuin Varjotassu ehti vastata mitään, halusin kysyä vastakysymyksen: ”Entä sinä, Varjotassu? Olethan sinä kunnossa?”
Jäin silmäilemään kollia huolestuneena. Oma ikävä oloni pahensi huolta Varjotassun suhteen; halusin nimittäin, että edes hänellä olisi parempi olo.
//Varjo?
