Sadetassu
Kirjoittaja: Pyry
Lokkitassun kynnet riipivät kaulaani kivuliaasti, ja hän oli juuri uhannut tappaa Varjotassun, mikäli yrittäisin vielä sokaista hänet. Tuijotin kuolonklaanilaiskollia silmiin ja yht’äkkiä omissani hetkellisesti näkynyt pelonhäivähdys vaihtui raivoon.
”Varjotassu on ystäväni”, sähisin, ”ja sinä pysyt kaukana hänestä!”
Koska Lokkitassu oli tunkenut kuononsa niin lähelle kasvojani, saatoin näykkäistä hänen kuonoaan niin lujasti, että hän kiskaisi päänsä taakse tukahdutetusti murahtaen. Sivalsin hänen kaulaansa kynsilläni niin, että verta roiskahti kasvoilleni, ja upotin etukynteni hänen lapoihinsa. Lokkitassu oli minua isompi ja voimakkaampi, joten omaan kokooni nähden olisi hyvin hankala päästä parempiin asemiin tämänhetkisestä. Mutta jostain sisuksistani sain kaiken voiman mitä tarvitsinkin ponnistaakseni meidät niin, että paikkamme vaihtuivat. Salamannopeasti upotin hampaani syvälle Lokkitassun lapaan, jolloin hän ulvahti. Hän potkaisi minua vatsaan niin voimalla, että pelkäsin jo alkavani vuotaa kuiviin heti kun mätkähdin maahan – haavani olivat toki vastikään parantuneet, mutta en ollut varma, kauanko ne kestäisivät tällaista menoa.
”Vai oikein ystäväsi”, Lokkitassu irvaili ylös könytessään.
Vastasin hänen tuijotukseensa viiksikarvaakaan väräyttämättä. Oli kuin olisimme olleet omassa kuplassamme, vain minä ja Lokkitassu sen sisällä taistelemassa ja juuri nyt mittailemassa toisiaan silmänräpäyksen ajan. Tunsin, kuinka raivo poltteli sisuksiani vaatien minua hyökkäämään.
”Juuri niin”, sihahdin hännälläni ilmaa huiskaisten. Kyyristyin matalaksi ja jatkoin: ”Vaan mitäpä Kuolonklaanin kissa sellaisesta tietäisi?”
Lokkitassu syöksähti minua kohti. Taistelun vain jatkuessa, käytin häntä vastaan kaikkea Hiilihampaalta oppimaani. Hän oli mainio mestari enkä olisi koskaan voinut toivoa ketään yhtään parempaa. Sisimmässäni toivoin myös, että kyseinen soturi olisi ollut tälläkin hetkellä kanssani, taistelemassa rinnallani. Jotta olisin voinut olla varma, että tämä ei jäisi viimeiseksi taistelukseni. Siitähän ei koskaan voinut olla varma kukaan muu kuin kissat taivaan tähdissä.
Äkkiä mieleeni tuli Varjotassu. Tähtiklaani sentään, olimme tunteneet toisemme vasta niin vähän aikaa…. Ja niinkin vähän ajan jälkeen olin jo kiintynyt häneen. Liian kiintynyt jopa. En tiennyt, oliko Varjotassu peloissaan puolestani, missä ikinä sitten olikin, mutta minä olin peloissani hänen puolestaan. Tuo kermanvalkoinen kolli oli aivan liian arvokas menetettäväksi.
Varjotassun aika ei vielä ole, eihän? kysyin Tähtiklaanilta mielessäni.
Kukaan ei tietenkään vastannut minulle… Sen minä jo tiesinkin. En ollut parantaja, jonka kanssa tähtikissat vaihtoivat unia silloin tällöin. Olin vain minä. Ja tämä tässä oli minun taisteluni, ja jos Varjotassun selviäminen elossa vaatisi sitä, että taistelisin Lokkitassun kanssa viimeiseen hengenvetoon asti, olisin valmis tekemään sen. Vain Tähtiklaani tiesi, kuinka iloinen olin siitä, ettei Varjotassu kyennyt kuulemaan ajatuksiani.
//Lokki, Varjo?
