Sadetassu
Kirjoittaja: Pyry
Makoilin leirin reunamilla etukäpälät rinnan alla ja silmäilin ympäristöä. Sota oli ohi ja sen päättymisestä oli kulunut kaksi pitkää kuuta. Klaanini harmiksi Kuolonklaani oli voittanut. Menetetyt klaaninjäsenet olivat siis kuolleet turhaan, mutta ainakin he katselivat meitä Tähtiklaanin riveistä, eivätkä joutuneet sietämään kuolonklaanilaisia omassa vanhassa leirissään, johon me muut olimme palanneet. Täällä oli muutama Kuolonklaanin jäsen vartioimassa meitä, ettemme rikkoisi heidän laatimiaan sääntöjä. Minua inhotti ja suretti samaan aikaan. Taistelussa olin elätellyt toiveita siitä, että kaiken sen kauheuden jälkeen asiat olisivat palanneet vanhoihin uomiinsa, ja saisin huoletta nauttia ystäväni Varjotassun seurasta. Saisin minä nytkin nauttia, mutta en ilman Kuolonklaanin kirppusäkkien valvovia silmäpareja. Hännänpääni vääntyili ärtymyksestä.
Äkkiä havahduin, kun näin Hiilihampaan astelevan luokseni. Olisin kuulemma valmis soturiksi, hän kertoi, joten meidän oli syytä käydä Kuolonklaanin varapäällikön, Pimentovarjon puheilla. Nousin kankeasti seisomaan ja lähdin seuraamaan mestariani.
Pimentovarjo oli kylmänoloinen, välinpitämätön naaras. Ei jäänyt kovin epäselväksi, mistä hän oli nimensä saanut, mikäli yhtään kiinnitti huomiota hänen mustaan turkkiinsa. Tilanne ei ollut kummoinen; kissoja ei kutsuttu koolle, vaan Pimentovarjo totesi vain uuden nimeni olevan Sadeturkki. Katsahdin Hiilihammasta mitäänsanomaton katse silmissäni. Kolli oli kokenut kovia, ja tietääkseni menettänyt tyttärensä sodan aikana.
”Kiitos kaikesta, Hiilihammas”, mau’uin ja yritin hymyillä entiselle mestarilleni lohduttavasti. ”Olit loistava mestari.” Kosketin hänen lapaansa kuonollani ja yritin painaa hänen tuoksunsa mahdollisimman tarkasti mieleeni. Sitten nyökkäsin viileästi Pimentovarjolle, käännyin ja tassutin takaisin äskeiselle paikalleni.
Minusta tuntui yhä, että asiat olivat sekaisin, vaikka aikaa oli kulunut jo kaksi kuuta. Ehkä se ei sitten ollutkaan tarpeeksi… Eloklaanissa ei ollut tällä hetkellä päällikköä, varapäällikköä eikä edes parantajia; parantajiamme pidettiin panttivankeina jossakin. Oloni oli muuttunut sitä enemmän, mitä enemmän aikaa taistelusta oli kulunut. Muistan, kuinka taistelun jälkeen olin muiden eloklaanilaisten tavoin ollut järkyttynyt, musertunut ja turhautunut ja jopa valmis aloittamaan uuden taistelun, jos Mesitähti niin olisi käskenyt. Nyt minusta tuntui vain… ei miltään. Kuin jokin minussa olisi sammunut. En kuitenkaan kantanut kaunaa Mesitähdelle; hän oli antanut kaikkensa, kuten me kaikki. Joskus vihollinen vain oli parempi. Ja nyt tuo vihollinen oli ottanut leirimme valtansa alle, emmekä saaneet enää elää vapaasti. Mietin, kauanko tätä kestäisi. Kävisikö jokin päivä niin, että klaanimme alkaisi yhteistuumin kapinoida uusia järjestelyjä vastaan? En osannut sanoa, kumpi oli parempi; sopeutua tilanteeseen ja totella Kuolonklaania ilman vastaväitteitä, vai paljastaa kyntensä ja iskeä takaisin. En osannut sanoa myöskään sitä, kumpi kissa oli parempi; maailmaa ja sen ihmeitä rakastava Sadetassu vai Sadeturkki, jonka liekki oli sammutettu ja tilalle tullut jotain aivan muuta?
