Sadeturkki
Kirjoittaja: Pyry
Pidin etukäpäliäni Ropinaroihun kyljellä niin, ettei hän päässyt ylös eikä hän myöskään kipeän jalkansa takia kyennyt tappelemaan vastaan – mikä sai minut tajuamaan, että jalka todella oli liian kipeä leiristä ulos lähtemiseen, kuten olin arvellutkin.
”Et sinä noin voi tehdä!” Ropinaroihu sähähti.
”Voin”, sihahdin raivoissani hänen itsepäisyydestään, ”jos yrität varta vasten katkoa jalkasi vaikka sinut on aivan varmasti käsketty lepoon.”
Puhuessani molemmat huomasimme, kuinka Leimusilmä tassutti meitä kohti. Parantajakollin keltaiset silmät loistivat uteliaisuudesta, mitä luultavimmin siksi, että hän pääsi todistamaan jotakin, mitä ei kenties kovin usein leirissä nähty – emon ja aikuisen tyttären kahakkaa.
”Sano nyt jotakin tälle hiirenaivoiselle itsepäisyyden ilmentymälle”, tiuskaisin Leimusilmälle.
Hänen silmissään välähti huvittuneisuus. ”Minä yritin jo”, hän tokaisi, nyökäten kohti Ropinaroihua jatkaessaan, ”mutta hän ei ilmeisesti uskonut.”
Sotkuisen kirjava naarassoturi vääntelehti käpälieni alla vihaisesti sähisten ja päästin hänet vapaaksi. Hän loikkasi pystyyn niin ripeästi kuin kipeällä jalallaan pystyi ja sähisi minulle selkä mutkalla. Asetuin hänen ja leirin uloskäynnin väliin estääkseni karkaamisyrityksen.
Jos en juuri koskaan kokenut negatiivisia tuntemuksia, nyt minua ärsytti sekä tyttäreni uhmakkuus ja itsepäisyys, myös Leimusilmän vitsailu.
”Väisty tieltäni”, Ropinaroihu käski ja näytti niin hurjalta, että en olisi ihmetellyt vaikka hän olisi pian käynyt kurkkuuni kiinni. ”Aion mennä ulos, eikä minua estä kukaan.” Hän vilkaisi Leimusilmää ilmeellä, joka käski parantajakollin mennä vahtimaan, etteivät yrtit karkaa säilytyspaikastaan.
”Lakkaa kiukuttelemasta Leimusilmälle”, sihahdin ja väläytin parantajalle pahoittelevan katseen liittyen myös omaan aikaisempaan tiuskimiseeni. ”Hän yrittää auttaa sinua, ettet loukkaa itseäsi pahemmin.”
Ropinaroihun häntä piiskasi kiukkuisena ilmaa ja tiesin, ettei tilanne ollut vielä ohi. Vastasin hänen hurjaan katseeseensa, siniset silmäni loistivat jopa pahemmin kiukusta kuin hänen omansa. En missään nimessä aikonut luovuttaa. Hän oli pennusta asti tapellut vastaan ja uhmannut sääntöjä, mutta pitikö hänen vielä oma hyvinvointinsakin riskeerata? En halunnut hänen satuttavan itseään enää yhtään pahemmin ja olin valmis tappelemaan vaikka kynnet esillä estääkseni sen – mikä noin ajatuksena kuulosti kyllä ristiriitaiselta…
”Joko jäät leiriin lepuuttamaan jalkaasi vapaaehtoisesti tai syötän sinulle Leimusilmän unirohtoja, niin että vaivut uneen seuraavaksi kahdeksi päiväksi.” Leimusilmä avasi suunsa ilmeisesti vastalause mielessään, mutta huiskaisin hännälläni kiukkuisen merkin, että hänenkin olisi nyt hyvä olla hiljaa. Odotin tyttäreni vastausta valmiina mihin tahansa.
//Ropina, Leimu?
Ja Leimu, Sade haluaa pahoitella käytöstään myöhemmin 🙁 kirjotan siitä sopivassa kohti
