Sadeturkki
Kirjoittaja: Pyry
Tassuttelin leiriin partion mukana parin Kuolonklaanin kissan kanssa. Nämä suuntasivat omille teilleen samantien päästyämme leirin puolelle, ja minä vilkaisin heitä sivusilmällä. En voinut kieltää, ettenkö yhä olisi jollain tasolla ärtynyt siitä, että taistelun voitettuaan Kuolonklaani oli asettanut jäseniään vartioimaan meitä meidän leiriimme. Tuntui, kuin olisi saanut olla korvat höröllä ja katse valppaana koko ajan, hyvä että kehrätäkkään uskalsi.
Istahdin hetkeksi tuoresaaliskasan lähelle ja annoin katseeni kiertää hitaasti ympäri leiriä. Mieleni piristyi heti, kun huomasin Varjoliekin. Lähdin häntä pystyssä hänen luokseen, ja puskin häntä lämpimästi kehräten.
”Huomenta, Varjoliekki”, maukaisin.
”Huomenta”, rakkaani vastasi.
Emme olleet nähneet vielä tänä aamuna, sillä minut oli käsketty aikaiseen aamupartioon. Siispä ennen lähtöäni sotureiden pesästä olin vain nuolaissut pikaisesti Varjoliekin korvallista tämän vielä nukkuessa. Mutta nyt hän oli hereillä, ja minun silmäni loistivat ilosta hänen vuokseen. Varjoliekki sai minut olemassaolollaan tuntemaan, ettei mikään oikeastaan ollut muuttunut, vaikka tietenkin oli. Se ei vain näin parin kuun jälkeen tuntunut enää niin suurelta asialta, kuin etenkin alussa. Kaikki oli oikeastaan ihan hyvin; aurinko lämmitti, pieni tuulenvire värisytti viiksiä ja sai turkin aaltoilemaan. Varjoliekki oli kanssani, ja tämäkin päivä oli oikein kaunis. Kaikki oli siis ihan hyvin. Kyllä tämä tästä. Olin päättänyt keskittyä hyviin asioihin ikävien sijasta, sillä tavalla saatoin tuntea kestäväni tilanteen paremmin. Se helpotti sopeutumista entisestään.
Kyllä tämä tästä, minä ajattelin.
