Sadeturkki
Kirjoittaja: Pyry
Suin paraikaa turkkiani, kun silmiini sattui Varjotassu. Kolli makoili sotureiden pesän edustalla lannistuneen näköisenä, ja silmäilin tätä hetken. Sitten nousin käpälilleni ja tassutin hänen luokseen.
”Tervehdys, Varjotassu”, maukaisin hiljaa ja lysähdin makaamaan hänen viereensä niin lähelle, että turkkimme koskettivat. Minä todella olin kaivannut häntä taistelun keskellä ollessani, hänen tuoksuaan ja kehonsa lämpöä. Huokaisin syvään ja suljin silmäni hengittäen tuttua, lohduttavaa tuoksua keuhkoihini.
”Varjoliekki”, ystäväni korjasi. ”Se minä olen nykyään.”
”Niin tietysti”, vastasin silmiäni avaamatta. Pieni hymynhäivähdys kävi kasvoillani. ”Minustakin tehtiin soturi. Pimentovarjo antoi nimekseni Sadeturkki.”
Kului pieni hetki hiljaisuudessa, kun Varjoliekki ei vastannut mitään. En tohtinut avata silmiäni ja tarkistaa, oliko hän kohottanut päänsä katsellakseen minua, mutta siltä minusta tuntui; ikään kuin turkkiani olisi poltellut korvankärkiä myöten.
Lopulta kermanvalkea kolli maukui onnittelunsa. En tuumannut siihen enää mitään. Olin niin huojentunut saadessani vihdoin, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen olla taas hänen seurassaan. Se lohdutti minua suuresti, vaikka tilanne olikin mikä oli. Toisaalta minusta tuntui myös, etten ollut saanut voimiani vielä takaisin. Kehoni oli yhä uupunut taistelun jäljiltä, lihaksiani jomotti yhä ja haavoja särki. Tuntui tarpeelliselta levätä ja saatoin melkein tuntea voimien virtaavan takaisin kehooni pikkuhiljaa. Aivan kuin Varjoliekin läsnäolo olisi ladannut kehoani uudelleen täysiin voimiinsa.
Hetkestä nauttiminen keskeytyi, kun sieraimissani alkoi häilyä turhankin tuttu tuoksu. Niin tuttu, että lihakseni tuntuivat menevän jälleen hyökkää ja puolusta-tilaan. Avasin silmäni vain nähdäkseni taistelusta tutun Lokkitassun, jonka kanssa olin kamppaillut pitkään, ja jonka Varjoliekkikin varmasti muisti oikein hyvin.
Tunsin, kuinka viha alkoi virrata jäseniini, ja häntäni alkoi vääntyillä. Kuolonklaanin kolli istuskeli leirin toisella laidalla ja tuntui vahtivan meitä.
”Hän yrittää varmaan vain ärsyttää”, kuiskasin. En tiennyt, sanoinko sen enemmän itselleni vai Varjoliekille. Painauduin entistä tiiviimmin kiinni ystävääni ja hieraisin poskeani hänen kaulaansa vasten, jatkaen: ”Kiitos, että olet siinä. Pidät minut järjissäni täällä kuolonklaanilaisten keskellä.”
Vaikka sisimmässäni koinkin olevani pahemmin turtunut kuin kehollisesti, Varjoliekin läsnäolo palautti mieleeni oman hermoiluni ennen taistelua; hän oli saanut minut aivan pois tolaltani, ja nytkin saatoin tuntea sydämen hyppivän rinnassani.
//Varjo?
