Sadeturkki
Kirjoittaja: Pyry
Varjoliekki oli asettunut viereeni syömään ja yrittänyt ilmeisesti viritellä keskustelua. Lokkitassu oli kuulemma taas häirinnyt häntä, kuten minuakin edellispäivän partiossa.
Syötyäni ateriani loppuun, nostin katseeni ja vilkaisin ympärilleni. Lokkitassu osui näkökenttääni; oppilaalla oli jotenkin tyytymätön katse, jos en aivan omiani kuvitellut. Saattoiko todella olla, että hän tiesi Varjoliekin olevan jonkun toisen lumoissa, ja halusi minun tietävän asian? Katseeni kiersi ympäri leiriä. Paikka tuntui kuhisevan kissoja nyt, kun osa Kuolonklaanistakin oli täällä.
Kukahan se naaras oli, josta Varjoliekki niin kovasti piti? Salviakatse esimerkiksi oli oikein kaunis olemukseltaan, mutta tietämäni mukaan hiukan töykeä. Kultasiipi puolestaan oli vieraammillekin kissoille aivan päinvastainen; hän oli lempeä ja ystävällinen, ikään kuin koko klaani olisi ollut hänen pentujaan. Kauniskin hän oli; hunajanvärinen turkki näytti hohtavan auringon lohduttavissa säteissä.
Murhe painoi sisintäni, musersi sydäntäni kasaan kun ajattelin asiaa; Varjoliekki vaihtamassa kieliä jonkun toisen kanssa. Jonkun, joka ei ollut minä. Ehkäpä minun täytyisi vain ajatella, että sentään Varjoliekki oli onnellinen jos hänellä nyt sitten oli joku. Toivoin vain, että se toinen naaras näkisi hänen todellisen olemuksensa yhtä hyvin kuin minä; Varjoliekki oli rakastettava, vaikka minusta olikin aina tuntunut, että hän piilotteli jotakin osaa itsessään. En ollut koskaan kysynyt hänen menneisyydestään, tiesin vain hänen olleen kotikisu aikoinaan. Mutta joskus kun katsoin hänen silmiinsä, niiden syvyyksissä saattoi aina välillä nähdä jotakin… pilkahduksen kenties siitä piilossa olevasta. Ehkä se uusi naaras oli senkin asian tietämisen arvoinen.
Havahduin äkkiä ajatuksistani, kun tajusin Varjoliekin tutkailevan minua hiukan huolestunut ilme kasvoillaan. Räpäytin silmiäni pari kertaa päästäkseni eroon ikävien ajatusten myrskystä. Esitykseni ei taatusti menisi läpi jos Varjoliekki sai minut aina kiinni haaveksimasta tällä tavalla. Vedin henkeä kysyäkseni jotakin, keventääkseni tunnelmaa. Sitten en kuitenkaan saanut sanotuksi mitään. Pääni löi aivan tyhjää. Tiesin aikaisemman, ehkä hiukan tylynkin käytökseni olleen väärin Varjoliekkiä kohtaan ja kenties hänestä tuntui jopa pahalta, kun olin parhaani mukaan yrittänyt vältellä häntä – vai kolkuttiko hänen omatuntonsa sen toisen naaraan takia? Oliko hän huomannut minun pitävän hänestä? Jostain syystä en silti keksinyt sanottavaa. Tuntui kuin välillemme olisi syntynyt kauhea rotko, joka piti meidät erillämme vaikka olimmekin fyysisesti lähekkäin tällä hetkellä. Minusta tuntui pahalta. Tiedostin, että ehkä kysyminen auttaisi asiaa; miksi luottaisin pelkästään Kuolonklaanin kissan sanaan, kun ihan yhtä hyvin voisin suoraan kysyä Varjoliekiltä, mikä oli asian laita. Toisaalta, hänhän tajuaisi sitten tunteeni… mikäli en siis osaisi muotoilla asiaa niin, ettei siitä tajuaisi mitään puusta pudonnut linnunpoikakaan.
Silmäni kohtasivat Varjoliekin harmahtavat silmät. Sydäntäni särki entistä enemmän, kun näin niiden katseen; aivan kuin hänkin olisi ollut pahoillaan, pahalla mielellä – oman hiirenaivoisen käytökseni takia tietenkin – ja ainiin, olihan hänen entinen mestarinsa Mesitähtikin kuolonklaanilaisten panttivankina. Laskin katseeni etukäpäliäni tutkailemaan ja melkeimpä suutuin jo itselleni. Ei tämä näin voinut jatkua. Varjoliekki ei ansainnut tällaista kohtelua. Olkoonkin, että hänellä ehkä oli joku toinen.
”Kuule, Varjoliekki…”, aloitin kömpelösti. Niin hyvä kuin yleensä olinkin kommunikoimaan, Varjoliekin kohdalla se taito oli näköjään kadonnut olemattomiin. ”Haluaisin pyytää anteeksi, jos olen ollut jotenkin outo. Olet ollut hyvä ystävä.. ja vaikka Lokkitassu ei sitä ehkä haluaisi, niin annatko minulle anteeksi?”
//Varjo?
