Sielutassu
Kirjoittaja: Käärmis
Lähdimme omin nokkinemme etsimään saalista Korpikasteen ja Kortetuikkeen luvalla. Kohotin heti kuononi korkealle ja koetin haistaa jotain. Kuitenkin ainoa haju, jonka haistoin oli kirpeä lehtikadon luminen ilma. Olisi voinut tulla jo lämmin.
Tassuni painautuivat syvälle kylmään hankeen ja joudun nostamaan niitä korkealle, että pääsin jatkamaan matkaa sulavammin. Olisi varmaankin ollut hyvä idea etsiä vähemmän upottava kohta itselleni. Mutta tosi soturit eivät vaikeroineet pienestä upotuksesta!
Koetin haistella ilmaa kovasti, jotta olisin löytänyt minkään saaliin hajujäljen, mutta paljoa ei sellaisella pakkasella ollut, vaikka ulkona tarkenikin olla. Tunsin vain, kuinka kylmä alkoi vähitellen pureutua turkkini lävitse ja jäytää luitani. Pörhistin turkkiani kylmän suojaksi, mutta lyhyt turkkini ei ollut paras suoja kylmältä.
Kuulin ääntä lähistöltä ja käännyin katsomaan, mikä siellä mahtoi olla. Silloin kuonooni leijaili tuttu tuoksu, joka sai karvani nousemaan niin pystyyn, kuin ne koskaan voivat nousta. Siellä oli orava.
Pörröhäntäinen otus tuijotti minua rumilla pallerosilmillään ja selvästi mietti seuraavaa liikettä. Minä sen sijaan hiivin vähitellen takaperin. En halunnut olla millään lailla tekemisissä oravien kanssa. Ne olivat iljettäviä otuksia, joita oli syytä pelätä!
Oravan jälkeen en törmännyt muihin saaliseläimiin. Minun olisi pitänyt napata se pörröhäntä, mutta en halunnut olla tekemisissä niiden viheliäisten otusten kanssa. Niissä oli jotain sellaista, joka sai karvani nousemaan, vaikka en olisi halunnut sitä myöntääkään.
Saapuessani takaisin leirille huomasin Kiurutassun juuri työntyvän sisään. Pistin heti merkille, että naaras kantoi jotain suussaan, joten hän oli luonnollisesti voittanut kisamme. Vaikka ajatus häviöstä harmitti ja nolotti, olin iloinen pesätoverini puolesta. Sentään klaani sai hieman syötävää hänen ansiostaan.
“Sinä taisit sitten viedä voiton tällä kertaa”, naukaisin pirteästi, kun loikin leirin päästyäni nätin naaraan seuraan. Hän hymyili minulle.
“Tietysti! Minähän en nuoremmille tuosta noin vain häviä!” naaras vastasi leikillään laskettuaan nappaamansa myyrän tassujensa juureen. Kehräsin hieman.
“Kaippa minun täytyy sitten ottaa tehtäväkseni olla klaaninvanhimmille mieliksi ja vaihtaa heidän petiensä sammalia tästä eteenpäin”, naukaisin ja leikkien dramaattisesti masentunutta. Kiurutassu tuuppasi minua hieman kylkeen.
“Parempi onni ensi kerralla”, hän naukaisi.
“Parempi onni hyvinkin. Ei metsästä mitään löytynyt! Se oli tyhjempi kuin ojat kuivakaudella!” huudahdin hieman turhautuneena siitä, etten ollut löytänyt mitään sen yhden oravan lisäksi.
“Haluaisitko ottaa jotain syötävää ja kertoa hieman tarinoita? Minulla olisi jännittäviä yksilöitä mielessä!” ehdotin vielä ennen kuin Kiurutassu ehtisi poistua. Olihan hän jo pian varmasti soturin iässä, mutta kai hän voisi silti viettää hieman mielikuvituksen täyteistä aikaa?
//Kiuru?
