Sielutassu
Kirjoittaja: Käärmis
Kärpästassu ei halunnut jekuttaa omaa emoaan. Ei se kai mitään, päätös oli hänen. En toki voinut peittää pientä pettymystäni. Olisin luullut, että Kärpästassu, jos joku olisi suostunut mukaan höynäytys projektiini.
Saavuimme takaisin leiriin ja harjoittelumme jäi sittemmin siihen. Jäin norkoilemaan leirin aukiolle ja lähdin puhuttelemaan eri kissoja, koska oleskelu alkoi käydä tylsäksi. Kyselin turhanpäiväisiä kysymyksiä ja vaivasin muiden kissojen päitä ennen kuin minut lähetettiin oppilaiden pesälle, jotta en kuulemma olisi muiden tiellä. Kuinka mälsää…
Siellä minä sitten makasin selälläni, lähes kuollen tylsyyteen. Vilkuilin välillä Kärpästassuun, joka suki turkkiaan ja meni levolle. Olisin tahtonut pyytää häntä vielä tekemään jotain kanssani, mutta en myöskään tahtonut häiritä häntä sen enempää. Tyydyin siis vain itsekin menemään nukkumaan.
Tassuni hakkasivat maata, kun suuri petojen joukko seurasi kannoillani. Sydämeni hakkasi rintaani vasten niin kovaa, että oli ihme, ettei se loikannut sen lävitse.
Tunsin hännänpäässäni lämpimän hönkäisyn ja pakotin kehoani juoksemaan kovempaa. Nyt ei voinut pysähtyä tai olisin variksenruokaa! Minun täytyi löytää piilopaikka!
Loikkasin erään puun rungolle ja kiskaisin itseni sen alimmalle oksalle äkkiä. Käännyin katsomaan alas jääneitä petoja samalla, kun helpotus vyöri ylitseni kuin aalto. Olisin siellä turvassa, sieltä nuo pedot eivät saisi minua.
Petojen joukkion keskeltä astui esiin orava. Se katsoi minua karmivilla nappisilmillään kuin peto saalistaan. Ja niin se kai myös oli. Pian orava alkoi kasvaa kokoa ja katsoi minua verenhimoisella katseellaan. Se sai karvani pörhistymään. Voi kuinka vihasinkaan oravia!
Pörröhäntä kääntyi säksättämään jotain taaksensa muille pedoille kuin se olisi ollut niiden johtaja ja lähti sitten loikkimaan kohti puutani. Kauhu iski minuun kuin suuri kivi. En olisikaan turvassa! Jos tuo orava nousisi puuhun kanssani, olisin mennyttä!
Yritin katsella toista paikkaa, johon mennä. Kauhun vallassa oli kuitenkin hankalaa tehdä päätöksiä. En tiennyt halusinko korkealle va matalalle ja yhtäkkiä en enää tuntenutkaan metsää ympärilläni. Päätös oli kuitenkin tehtävä, joten loikkasin alas oksalta niin pitkälle kuin voimillani koskaan saatoin ja pinkaisin uudelleen juoksuun.
Kuitenkin tuntui, että mitä pidemmälle juoksin, sitä hitaammaksi kävin. Maa jytisi petojen juostessa minua kohti ja tunsin niiden lämpimän hengityksen turkillani. Tämä olisi loppuni! Kuolisin saastaisen petojoukkion kynsiin! Ja mikä pahempaa, niiden johtajana oli orava!
Yllätyksekseni en kuitenkaan tuntenut viiltävää kipua kehossani, kun pedot olisivat iskeneet viheliäät hampaansa minuun. Käänsin päätäni ja hidastin vauhtia, kun näin emon, joka seisoi petojen kanssa vastakkain. Hän oli kolme kertaa suurimpi kuin suurin kettu koko joukosta ja hänen katseensa oli silkkaa tulta.
“Emo! Tulit auttamaan minua!” huudahdin kiitollisena ja helpottuneena. En ehkä kuolisikaan tänään!
“Te ette tyttäreeni koske!” Keltahäntä huudahti ja heitti tassullaan useamman pedon kumoon. Katsoin ihmeissäni, kun hän tappeli niitä vastaan. Kuinka suuremmoista!
Ajettuaan lähes kaikki pedot pois oli pian hänellä vastassaan se kauhistuttava orava. Se katsoi emoani vihantäyteisin silmin ja säksätti äänekkäästi.
“Orava? Mitä pieni orava minulle mahtaisi!” kellertävän oranssi soturitar naukaisi itsevarmasti. Kuitenkin hänen varmuutensa valui pian ojista alas, kun orava kasvoi häntäkin suuremmaksi ja iski hampaansa suoraan emoni kurkkuun. Se lähetti veren virran kaikkialle ympärilleni. Se alkoi tulvia metsässä ja kastella turkkini. Rääkäisin kauhusta.
“Emo! Keltahäntä!” kiljaisin ja katsoin kuinka veri metsässä alkoi vain koko ajan kohota kuin tulva. Hegitykseni tiheni ja paniikki alkoi ottaa vallan. Oravan suu oli ympäröity verellä ja saatoin vannoa, että sen kasvoille levisi susimainen virne. Mikä hirviö!
“Tapoit emon! Sinä tapoit hänet!” huusin vihan ja pelon seassa. En tiennyt paetako vai taistella.
En kerennyt edes tehdä päätöstäni, kun koko kehoni hytkyi jonkun otteessa. Kohotin päätäni unenpöpperöisenä omalta pediltäni. Tarkensin katsettani edessäni seisovaan kissaan. Kiurutassu. Hän katsoi minua odottavasti ja antoi häntänsä heilua kevyesti pienellä liikkeellä sivulta sivulle.
“Kortetuike sanoi, että lähtisimme saalistuspartioon”, naaras ilmoitti. Haukottelin ja vääntäydyin istumaan sukaisten samalla villisti joka suuntaan törröttävää turkkiani hieman.
“Selvä, minä tulen”, mutisin ja annoin nätin naaraan kadota ulos pesästä. Lähdin jäseniäni venyteltyä hänen peräänsä. Aurinko oli jo melko pitkällä nousussaan. Olinpas nukkunut kauan.
Loikin äkkiä Kiurutassun, Kortetuikkeen ja Korpikasteen luokse. Se taisi olla meidän kokoonpanomme sille partiolle. Kortetuike ja Korpikaste juttelivat keskenään iloisesti. Kaksikko todella taisi pitää toistensa seurasta.
“Huomenta, Sielutassu”, mestarini naukaisi minulle ohimennen ja siirsi sitten taas keskittymisensä ruskeaan soturittareen.
“Ovatko kaikki tässä?” kysyin ja katselin ympärilleni kuin olettaen, että pian mukaan lähtisi sieltä täältä vielä lisää kissoja.
“Kaikki ovat tässä, lähdetään”, Korpikaste sanoi ja otti selvästi johtajan paikan partiossa. Jättäydyin heti Kiurutassun vierelle ja hymyilin hänelle vinosti.
“Kiurutassu! Lyödäänkö vetoa kumpi saa ensiksi jotain kiinni?” kysyin häneltä ja heiluttelin häntääni innokkaasti.
//Kiuru?
