Sumulaulu
Kirjoittaja: Sirius
Kävelin Laventelitaivaan ja Omenahuuman takana. Vanhemmat soturit katselivat ympärilleen. Kiirehdin Omenahuuman viereen. ”Kuinka kaukana kaksijalkala on?” minun oli pakko kysyä, vaikka tiesin sen olevan outoa. Omenahuuma hidasti vauhtia.
”Tuon joen takana. Meidän pitää kuitenkin vielä kävellä metsän poikki.” hän neuvoi. Nyökkäsin ja suuntasin eteenpäin. Tassutimme hetken aikaa hieman lumista metsäkaistaletta pitkin. Katselin maisemia. Olimme lähteneet Eloklaanista muiden kanssa etsimään kaksijalkalasta kissoja auttamaan. Olin nuorin koko porukasta, joten minun piti totella vanhempia sotureita. Tai, mitä väliä sillä oli? Emme me enää olleet klaani, pelkkä joukko joka kulki erillään. ’Mutta, en ikinä hylkää Eloklaania! Eloklaani on paras klaani ikinä! Sen olen oppinut..’ mietin hieman surullisesti. Olisin voinut tappaa, tappaa jokaisen Kuolonklaanin kissan. Kunpa olisinkin voinut tehdä sen. Silloin klaani ei olisi tuhoutunut. Tassutin metsän reunassa Laventelitaivaan vieressä. Omenahuuma kiristi tahtia ja juoksi eteeni. ”Katso! Joki. Se pitää ylittää.” hän sanoi.
”No miten ajattelit ylittää joen, jossa ei ole puusiltaa?” kysyin haastavasti. Tiesin sen olevan vaikeaa. Miten joen voisi ylittää? Yhtäkkiä tajusin: uimisella! Olimme Eloklaanin kissoja, joten osasimme uida, ainakin vähän. ’Vesi on ihan takuulla kylmää! Enkä edes kahlaa, jos se on kylmää!’ ajattelin turhautuneena. He olivat valinneet huonon reitin. Kävelin synkästi koivujen välistä ja katselin leveää, vuolaasti virtaavaa jokea. Joki näytti pelottavalta. Sinne voisi helposti hukkua. Mietin, oliko toisilla ollut yhtä surkea reitti.
”Onko meidän ihan pakko ylittää tämä?” kysyin ärtyneenä. Omenahuuma ja Laventelitaivas nyökkäsivät. Väläytin mielessäni heille vihaisen katseen. Olin oppilaana haaveillut olevani koko Eloklaanin paras oppilas, joten nyt minun oli näytettävä, että olin paras soturi! Soturina oleminen oli mahtavaa! Ryntäsin kohti nopeasti virtaavaa jokea. Juuri ennen kuin hyppäsin, Omenahuuma tarttui minusta kiinni. ”Sumulaulu! Et hyppää! En tarkoittanut hyppäämistä veteen, vaan sitä, että uimme ketjuna. Ei ole mitään hyötyä, että yksi hyppää ja ajelehtii kauemmas!” hän huudahti. Astelin nolostuneena pois. ’Kaikki on joen syytä!’ ajattelin turhautuneena. Taas minulle oli käynyt jotain noloa. Laventelitaivas polski aluksi jokeen. Hyppäsin hänen peräänsä. Tartuin kiinni hänen hännästään. Vesi oli upottavaa. Se oli kylmää, ja ylsi lähes pääni korkeudelle. Otin lujemman otteen Laventelitaivaan hännästä. Omenahuuma, joka oli paljon minua isompi, pysyi pinnalla helposti. Olin hyvin pieni, joten olin vaarassa hukkua. Tunsin Omenahuuman tukevan otteen. Yhtäkkiä Laventelitaivas pulahti veteen. Tunsin kallistuvani. Uin hieman huonosti, mutta ihan hyvin kauemmas. Omenahuuma polski perässäni. Hetken päästä olimme joen toisella puolella. Kiipesin liukasta sammalta pitkin ylös. Vettä tippuva turkkini tuntui painavalta. Toivoin, etten tippuisi alas. Sammalmäki oli jyrkkä ja pitkä. Kiipesin hitaasti eteenpäin. Puolivälissä tassuni alkoivat lipsua. Upotin kynteni sammaliin, mutta ne vain repivät sitä. Tipahdin äkkiä. Tunsin pehmeän tömähdyksen. Olin pudonnut Omenahuuman jalkoihin. Omenahuuma kumartui ylleni.
”Oletko kunnossa?” hän kysyi huolestuneena. Nyökkäsin ja pahoittelin. Se oli ollut lähellä. Hieman kauempana ollut Laventelitaivaskin kysyi mitä oli käynyt. Kiipesin, tällä kertaa varovasti mäkeä pitkin. Olin helpottunut kun metsämaa vihdoinkin alkoi.
//Omppu tai Laventeli?\
