Sumulaulu
Kirjoittaja: Sirius
Kiipesin äkkiä tammeen, joka kohosi taistelun yllä. Ähkäisin ja upotin kynteni puun kuoreen. ’Toivottavasti kukaan ei vedä minua täältä alas!’ ajattelin tuskistuneena. Olin sopinut muutaman muun kanssa, että hyppäisimme alas puusta kuolonklaanilaisten päälle. Juuri, kun olin pääsemässä oksalle, käpäläni lipsahti. Otteeni irtosi. ”Auttakaa!” ulahdin. Puussa oleva Salviakatse sai otteen minusta. Hän veti minut ylös. Murahdin. ”Kiitoksia vain.” murahdin. ’On minun tehtäväni johtaa tätä hyökkäystä! Minun pitää antaa oikea merkki, oikealla hetkellä!’ mietin pelokkaana. Mitä jos kaikki menisi pieleen? Entä jos antaisin väärän merkin? Kertasin nopeasti mielessäni häntämerkin. Olin vastustellut, etten joutuisi johtamaan hyökkäystä. Salviakatse ja muut vanhemmat soturit olivat kuitenkin olleet sitä mieltä, että minun täytyisi saada kokemusta. Asetuin hyökkäysasentoon. Kohdistin katseeni pieneen mustaan naaraaseen. ’Tuon minä ainakin voitan. En voi voittaa täysikokoista pienellä koollani.’ mietin. Vilkaisin taakseni. Varmistin, että kaikki olivat saaneet nähdä vihollisensa. ”Valmiina?” kuiskasin. ”Kyllä.” kuulin kuiskauksen. Huiskautin häntääni merkiksi hypätä ja leiskautin ilman halki. Vatsaani kouraisi. Hyppyni meni paremmin kuin aavistin: suoraan mustan naaraan niskaan. Upotin kynteni tämän kaulaturkkiin. Naaras kiljahti ja väänteli tuskissaan. ”Saat kokea sen, mitä sinun klaanitoverisi ovat tehneet meille.” sähähdin. Iskin hänet hoipertelemaan. Kissa oli pieni: varmaankin oppilas. Tiesin, että hänen mestarinsa ei takuulla olisi kaukana. Tönäisin oppilaan alleni. Menin hänen päälleen. Murisin raivokkaasti. ’Pitäisikö minun tehdä se?’ mietin. Muistin sen hetken, kun olin tappanut sen Usvakatseen. Mietin, minkälainen tunne minulla silloin oli. ’Tunsin olevani vastuussa, tappaja.. ’ mietin hieman pelokkaana. Juuri silloin joku naaras heitti minut kauemmas ja päästi oppilaan vapaaksi. Mätkähdin maahan kivuliaasti. Leukaani ja kuonooni sattui, mutta en välittänyt. Naaras päästi oppilaan kompuroimaan kauemmas. ”Nyt tapellaan ihan tosissaan, katinkuvatus.” hän sähähti kynnet esillä. En välittänyt hänen isosta koostaan. Naaras syöksyi kimppuuni ja iski minua otsaan. Yritin iskeä takaisin, mutta hän kiepahti kauemmas. Sivalsin häntä etukäpäliin ja loikkasin. Tunsin hampaat hännässäni. Tajusin sen mustan oppilaan olevan vastuussa siitä. Sähähdin ja potkaisin taakseni voimakkaasti. Nautin siitä, kun huomasin että naaras oli kaatunut. ”Ketunläjä! Lepakonaivo! Hiirenmieli!” isompi naaras solvasi. Löin häntä korvalle. Naaras upotti hampaansa rintaani. Verta pirskahti ympärilleni. Kaikkialla oli verta. Sitä oli lammikoina. Rääkäisin kivusta. ”Päästä irti…senkin…senkin joukkoonkuulumaton!” ärähdin. ”Joukkoonkuulumaton? Tuota saat hävetä!” hän sähähti. Juuri silloin Kipinätassu mestarinsa Hillasielun kanssa ampaisivat auttamaan. Hillasielu upotti kyntensä naaraan turkkiin. Huokaisin kun pääsin nousemaan ylös. ”Kiitos, kaveri.” sanoin Kipinätassulle. Tämä hymyili. ”Ole hyvä.” hän naukui. Huomasin hänen korvassaan tuoreen haavan. Hänen selässään oli viilto. Hillasielu jäi tappelemaan naaraan kanssa. Ampaisin Kipinätassun vierellä tappeluun. Tutkin ympäristöäni. Joku, ihan kaunis naaras lennähti käpäliini. Kipinätassu hypähti ilmaan. ”Mitä nyt?” kysyin häneltä. Juuri silloin tunsin käpälässäni vihlaisun. Takanani oli joku kolli, joka virnisti ja katosi. ”Hän yritti iskeä meitä käpäliin.” Kipinätassu totesi. Nyökkäsin raivostuneena. Huomasin, että ruskea naaras oli yhä ihan käpälieni lähettyvillä. ”Hei, katso, helppoa haavoitettavaa!” sanoin. Olin tassuttamassa iskemään, mutta joku harmaa kolli lennähti eteeni. ”Häneen et koske.” kolli kivahti. Kollin isokokoisuus pelotti minua, mutta halusin suojella klaaniani. ”Ahaa, selvä. No, vaikuttaa vähän siltä, että koskin jo!” ärähdin ja heilautin käpälääni. Sain lyötyä kollia leukaan. Hän ärähti ja iski minua päähän voimalla. Kipu lävisti kehoni. Kipinätassu loikkasi ylitseni. Hän onnistui pääsemään kollin selkään. Harmaa kolli loikkasi, pudottaakseen Kipinätassun. Käytin loikkaa hyväkseni ja sujahdin äkkiä hänen altaan. Loikkasin käpälät esillä naaraan kimppuun. Sain haavoitettua häntä helposti, sillä naaraan iskut olivat heikot ja hitaat. Huomasin ilokseni, että hänen kyntensä olivat piilossa. ’Kuka pitää kynsiä piilossa tälläisessä taistelussa? Vain älytön hiirenaivo, jos minulta kysytään.’ mietin ivallisesti. Tähtäsin hänen silmiinsä. Naaras ampaisi juoksuun. Hän oli nopea, mutta haavat hidastivat hänen menoaan. Juoksin hänen perässään viuhuvien kynsien ja hampaiden ohi. Pysähdyin pensaikon eteen. Naaras oli kadonnut. ’Pensaisiin hän ei voinut mennä, niiden olisi pitänyt rapista edes vähän.’ mietin. Tajusin, että hän oli kiivennyt edessä olevaan koivuun. Ihailin väkisinkin hänen nopeaa kiipeilytaitoaan. Totta kyllä, hän istui vapisten puun oksalla. En jaksanut yrittää enää taistella, sillä kuitenkin putoaisin puusta. Jätin naaraan rauhaan ja menin etsimään Kipinätassua. Juoksin kohti paikkaa, jossa olimme viimeksi olleet. Kipinätassu oli alakynnessä isoa harmaata kollia vastaan. ”Jos et sattunut huomaamaan, kuolonklaanilainen, ystäväsi on kadonnut.” napautin. Kolli kääntyi ja säikähti. ”Mihin veit hänet? Kerro, vai puristanko sen sinusta ulos?” hän kysyi uhkaavasti. Tiesin tämän olevan hyvä tilaisuus päästää meidät rauhaan. ”Kerron, jos lupaat ettet hyökkää kimppuumme enää.” sanoin. Kolli sähähti mutta nyökkäsi. ”Hän on tuon koivun päällä.” sanoin ja heilautin häntääni kohti koivua. Kolli ampaisi juoksuun. Virnistin Kipinätassulle. Hän hymyili. ”Kiitos sinulle!” hän sanoi. Joskus, kun olimme olleet molemmat oppilaita, meillä oli ollut riitoja. Olin silloin ollut ilkeä ja vastenmielinen, mutta olin nyt muuttunut siitä. ’Klaanini on minulle tärkeä. Ja sen takia en halua olla ilkeä muille.’ ajattelin. Joskus olin myös halunnut olla Kuolonklaanin kissa. Pidin silloin Kuolonklaania suuremmassa arvossa. ’Mutta enää en halua. En ikinä, koskaan. Olen aina eloklaanilainen!’ mietin tulistuneena. Syöksyimme tällä kertaa eri suuntiin, sillä Kipinätassu meni auttamaan Hillasielua. Huiskautin häntääni hänelle ja etsin vastustani. Joka puolella näkyi kynsien iskuja. Yhtäkkiä huomasin edessäni kaksi kuolonklaanilaista. He kuiskivat jotain ja lähtivät kummatkin eri suuntiin. ’Tuossa on kyllä jotain mätää.’ mietin kiinnostuneena. Halusin selvittää, mitä nuo kapiset katit juonivat. Huomasin yhden heistä kiipeävän ison tammen päälle. Toinen kissa kiipesi myös puuhun, mutta tammea vastapäätä olevaan. Juuri silloin huomasin heidän puhuvan toisilleen. Yritin kuulla, mutta taistelun pauhu peitti äänet alleen. Juuri silloin näin heidän katseensa kohdistuvan aukion keskelle. Huomasin kauhukseni, että he aikoivat hypätä siinä taistelevan Hiilihampaan päälle. ’Minun täytyy varoittaa!’ ajattelin ja juoksin äkkiä sinne. ”Varo! Nuo kissat hyökkäävät kimppuusi!” ulvahdin hänelle. Mutta oli liian myöhäistä. Kissat hyppäsivät jo. He pöllyttivät hiekkaa ympärilleen. En nähnyt hetkeksi mitään. Sitten huomasin, että Hiilihammas oli väistänyt. Kissat lojuivat, toinen toisensa päällä maassa. ”Oikein teille!” ulvahdin. Etsin vastukseni joukon seasta. Huomasin siellä jonkun hiekanvärisen kissan. Loikin hänen kimppuunsa ja purin häntä kylkeen. ”Auh! Olen puolellasi, tajuatko?” hän kysyi vihaisesti. Tajusin hänen olevan yksi vierailijoista. ”Anteeksi vain.” tuhahdin. Huomasin valkoisen naaraan taistelevan Hillasielua vastaan. Menin auttamaan. Iskin naarasta lapaan. Hän keikautti minut kumoon. Tunsin painon iskeytyvän päin minua. Henkeni salpautui. Naaras laski käpälän kurkulleni. Kuitenkin, Hillasielu kiskaisi naaraan irti minusta. Autoin häntä tappelemaan valkoista naarasta vastaan. Hillasielu kynsäisi naarasta kuonosta. Autoin ja tähtäsin hänen korvaansa. Naaras iski meihin nopeita iskuja, mutta oli jo selvää, että hän oli häviöllä. Pian alkoi näyttää jo siltä, että hän halusi luovuttaa.
