Sumulaulu
Kirjoittaja: Sirius
Olimme saapuneet Dakotan, hänen veljensä Timin ja heidän isänsä Kaarlon luokse. Olin valitettavasti nuorimpana joutunut jäämään Kaarlon kanssa leiriin kun muut saalistivat. Vanha kolli valitti koko ajan jostain, hänen vanhuudestaan ja siitä, että miten ihmeessä hän pystyisi taistelemaan. ’Sitä minäkin tässä mietin.’ ajattelin turhautuneena kun kolli aloitti taas saarnaansa nuorista kissoista. En kehdannut käskeä häntä olemaan hiljaa, sillä en halunnut saada vihamiehiä. ”Pahus, pitäisikö tässä iässä taistelemaan ruveta?” Kaarlo valitti käheällä äänellä. Murahdin mielessäni mutta en sanonut mitään. ”Kaarlo? Tulisitko syömään?” Dakota kysyi vihdoin. Huokaisin helpotuksesta kun Kaarlo meni syömään muiden kanssa. Laventelitaivas ja Omenahuuma saapuivat metsältä. ”Voi kiitos. Ette arvaakaan, kuinka tuskallista on olla tuon vanhan katin kanssa.” puuskahdin. He laskivat saaliinsa maahan. Kävimme syömään. Otin mehukkaan palan hiirestä. Söimme hetken, kunnes Laventelitaivas viittoi meitä tulemaan lähemmäs. Siirryin kuuntelemaan. Laventelitaivas sanoi, että pystyisikö Kaarlo taistelemaan ja että meidän olisi pysähdyttävä moneen kertaan tauolle. Tuhahdin hieman ärsyyntyneesti. ”No, enpä usko että siitä vanhasta katista olisi taistelemaan. Dakotasta ja Timistä varmaan olisi apua.” sanoin. Omenahuumakin näytti miettivältä. ”Kaarlo on kumminkin pakko ottaa mukaan.” hän vastasi lopulta. Laventelitaivas myönteli. Itse olin vastahakoisempi. Mitä hyötyä meille olisi ikälopusta kollista? ’Ehkä teen tämän tämän kerran, klaanini tähden. Vaikka, Kaarlosta ei taida olla apua oikein mihinkään.’ ajattelin turhautuneena. Nyökkäsin lopulta, vaikkakin hieman jäykästi.
”Pakko kai hänet on ottaa mukaan.” vastasin. Keskustelimme vielä hetken, kunnes Dakota saapui luoksemme. ”Hei, oletteko syöneet? Saanko antaa loput riistasta Timille? Hän kun ei ole vielä syönyt.” Dakota kysyi.
”Anna vain.” Omenahuuma vastasi. Kun Dakota oli lähtenyt, juttelimme hetken. Päädyimme siihen lopputulokseen, että Kaarlo oli otettava mukaan. Vaikka hänestä ei olisi oikeastaan mitään hyötyä. ”Minusta vain tuntuu, että uhraamme vanhan kollin hengen. Miten hän muka jaksaisi taistella? Menetämme varmasti hänet ennen kuin uskottekaan.” mutisin lopuksi. Muut olivat varmasti ajatelleet samaa, heidän huolestuneista katseistaan päätellen. Siirryin kauemmas. Nousin ylös ja venyttelin. Aurinko pilkisti pilvien välistä. Suin harmaata turkkiani rauhallisesti. Pyyhkäisin käpälälläni viiksiäni ja katselin ympärilleni. Ympärilläni oli metsää. Eloklaanin väliaikainen reviiri oli ehkä parin päivän taivalluksen päässä. Ympäristö oli vierasta, vähän niin kuin väliaikaisella reviirillä. Aina piti pelätä, hyppäisikö pensaan takaa kettu tai mikä tahansa. ”Usvakatse.” sylkäisin kollin nimen suustani. Dakota käännähti kiinnostuneena minuun päin. Hän oli minua paljon vanhempi, ei Kaarlon ikäinen, läheskään, mutta varmasti minua ainakin muutama kymmen kuuta enemmän. ”Usvakatse? Kuka hän on? Varmaankin klaanikissa, eikö? Puhut hänestä siihen sävyyn, että ei varmastikaan hirveän ystävällinen kissa.” hän sanoi kiinnostuneena. Sähähdin.
”Ei hän olekaan. Kaamea katinkuvatus, Kuolonklaanin entinen jäsen. Äärimmäisen hyvä tappelija, mutta mennyttä.” sanoin pieni voitonriemu äänessäni. Olin tappanut tuon kollin Hillasielun kanssa. Teki kipeää myöntää, että hän oli ollut hyvä taistelija. ”Tapoin hänet yhden toisen klaanitoverini kanssa.” nau’uin Dakotalle. Dakota nyökkäsi. ”Hienosti tehty, Sumulaulu.” hän maukui. Juttelumme jälkeen lähdin taas Omenahuuman ja Laventelitaivaan luokse.
//Omena? Laventeli?\
