Sumulaulu
Kirjoittaja: Sirius
Katsahdin Laventelitaivasta. Vanhempi soturi näytti olevan oikeasti kiinnostunut asioistani, eikä kysynyt niin vain kohteliaisuudesta. ’Jaa, kai minä voisin kertoakin.’ ajattelin. ”Tämä on minullekin ensimmäinen kerta.” sanoin siihen sävyyn, että Laventelitaivas varmasti tiesi että en ollenkaan pelännyt. Laventelitaivas nyökkäsi. Näin hänen kasvoillaan hieman surullisen ilmeen. ’Kaipa hän miettii sotaa. Miksi niiden kirottujen katinkuvatusten piti hyökätä? Niillähän on reviiriä!’ ajattelin vihaisena. Hetken päästä Omenahuuma saapui luoksemme.
”Aika lähteä. Kaarlo alkaa jo käydä äreäksi, jos laiskottelemme.” hän kuiskasi. ”Käske nyt vain Kaarloa pitämään kuononsa kiinni. Itsehän hän koko ajan lepää.” murahdin mielessäni ärtyneenä. Vanha, raihnainen kolli oli hyvin raskas taakka. Hän valitti aivan kaikesta. Olin vastustellut Kaarlon ottamisesta mukaan, mutta Omenahuuma oli järkeillyt että Dakota ei lähtisi ilman häntä. ”Mennään sitten. Eihän häntä, kissojen suurinta johtajaa, parane suututtaa.” sanoin ivalliseen sävyyn. Laventelitaivas väläytti minulle samalla hymyilevän, mutta samalla myös hyvin ankaran katseen. Pyörittelin silmiäni toiseen suuntaan. Tassutin muiden luokse. Jouduin taas olemaan vanhuksen, tai siis Kaarlon, kanssa. Vanha kolli kaivoi tassullaan vihaisesti maata. ”Lähtekää nyt. Emme ikinä pääse sinne klaaniin, jos ette liiku!” kolli kähisi. ’Älä jaksa. Et sinäkään mihinkään liiku, lepäät vain.’ ajattelin vihaisesti. Hetken päästä joukkio lähti taas matkaan. ”Ai, nuorukainen. Mitä sinä täällä teet, eikö tämän retken tarkoitus ollut ottaa isoja, kokeineita kissoja mukaan? Sinä näytät vasta emon vatsasta syntyneeltä.” hän totesi keltaiset hampaat vilkkuen. Sihahdin hiljaa. ”Sitäkö mieltä sinä olet? Olet vainaa, jos edes raapaisen.” suustani livahti. Yritin perua sanojani, ja toivoin että Kaarlolla olisi ollut sen verran huono kuulo, ettei hän olisi kuullut. Kuitenkin vanha kolli tuhahti.
”Nuoret kissat, ei mitään käytöstapoja.” hän urahti. Sen jälkeen hän ei enää suostunut puhumaan kanssani. ’Hyvä niin.’ ajattelin mielissäni. Minun ei tarvitsisi kuunnella hänen valitustaan. Kävelimme eteenpäin. Ohitse vilahti kaksijalanpesiä. Pian matka muuttui kallioiseksi. Kallio oli liukas, ja yritin olla kompastumatta. Yhtäkkiä liukas kallio muuttui pystysuoraksi. Ulahdin ja tartuin kiinni sammaleen. Yritin seurata, missä muut kulkivat. Omenahuuma, Dakota ja Laventelitaivas auttoivat Kaarloa, kun taas Timi kiipesi takanani. Hivuttauduin muiden luokse. Pian kaikki olivat ylhäällä. Huokaisin helpotuksesta. Tulomatkalla olin melkein hukkunut pudotessani kalliolta. Onneksi Omenahuuma, joka oli ollut entinen mestarini, oli pelastanut minut. Tassutimme jälleen metsässä.
//Omena? Laventeli?\
