Sumupentu
Kirjoittaja: Sirius
Olin paljon iloisempi kun pentutarhaan oli tullut lisää pentuja. Olin ollut Sypressitassun seurassa monta päivää, mutta huomasin kuitenkin että hän vaikutti jotenkin vapautuneemmalta oppilastoveriensa kanssa. Enkä harmitellut sitä, sillä Sypressitassuhan oli oppilas! Kohta jo soturi. Nokilintu oli vienyt minut hetkeksi pois pentutarhasta kun uudet pennut syntyivät. Minttuliekki ja Nokkospilvi olivat pitäneet minusta ja Kaislapennusta huolta. He kuitenkin keskittyivät enemmän omiin pentuihinsa. Halusin koko ajan oman emon ja isän. Kaislapennullakaan ei kai ollut? Pennut olivat vielä aika nuoria. Menin ulos raittiiseen ilmaan. Sypressitassu ja Aurinkotassu menivät aukion poikki. Katselin ympärilleni. ”Ei mitään kummallista.” ajattelin. Pari päivää sitten kummallinen musta kollikissa Loisketassu oli käynyt leirissämme. Minua ei yksinkertaisesti kiinnostanut se. Vaikkahan hän näytti aika hurjalta, oli hän kuitenkin Kuolonklaanin oppilas. En tuntenut vahvaa sidettä Eloklaaniin. Halusin kovasti tavata perheeni. Niitä asioita mietin, kunnes Minttuliekki tuli luokseni. ”Tuletko syömään?” hän kysyi. ”Joo.” vastasin. ”Mitäs mietiskelet?” kysyi joku pentutarhan laidalta. Huomasin Sypressitassun katselevan minua. ”Mitä sinä täällä teet?” tiukkasin. ”Tulin katsomaan pentuja.” Sypressitassu vastasi. Nyökkäsin kylmästi. Mietin miksi olin joskus näin outo. Kai se oli perusluonteeni. En voinut sille mitään. ”Pitäisikö sinun kokeilla hiirtä?” Minttuliekki kysyi minulta. ”Vaikka.” totesin. Kaislapentu oli syömässä omaa ateriaansa muiden pentujen kanssa. En mennyt heidän seuraansa. Olin mieluummin yksin. Hain hiiren tuoresaaliskasasta. Se oli melkein minun kokoiseni. ”Huh!” huokaisin. ”Järkyttävän kokoinen.” naureskeli Sypressitassu. Haukkasin hiirtä. Mehevä pala maistui herkulliselta, jokseenkin vieraalta. Söin hiiren loppuun. Lopulta näytin kauhean pullealta. ”Heh heh.” naurahdin itsekseni koolleni. En jaksanut edes liikkua. Sypressitassu oli lähtenyt pesästä. Tassutin ulos hiukan raskain askelin. Käperryin nukkumaan suosikkipaikalleni pentutarhan edustalle. Varoin olemastani kenenkään tiellä. Nukahdin. Nukuin varmaan aika kauan, sillä kun heräsin, aurinko oli painunut jo puiden taakse. Pujahdin pentutarhaan sisälle. Muut pennut olivat jo nukkumassa. Nokkospilven silmät kiilsivät pimeässä. ”Missä olit?” hän kuiskasi hiljaa. Katsoin häntä ilmeettömänä. ”Ulkona.” vastasin. Tassutin vuoteelleni. Vuoteessani oli varpusenhöyheniä. En ollut huomannut että niitä olisi ollut eilen. Käperryin vuoteelleni nukkumaan. Näin unta siitä, että olin emoni ja isäni vieressä. Sitten he joutuivat jättämään minut Eloklaanille. Olisivat mieluummin jättäneet minut Kuolonklaaniin! He kai ajattelivat parastani, sillä tarinoita Kuolonklaanin hurjuudesta oli loputtomiin. Kai se elämä olisi sielläkin ihan tavallista? Tai oliko syy kenties päällikössä? Lakkasin ajattelmasta asiaa. Olin herännyt auringonvaloon. Säteet loivat minuun lämmitäviä läiskiä. Huokasin helpottuneesti. Olin Eloklaanissa. Ehkä voisin sopeutua elämään täälläkin? Menin ulos etsintäkierrokselle. Halusin mennä etsimään sulkia tai lehtiä. Haistelin ilmaa. Huomasin parin vaahteranlehden kieppuvan alas puusta. Ne olivat kirkkaan punaruskeita. Pudistin päätäni.
