Sumutassu
Kirjoittaja: Sirius
Kimalaistoive väläytti kasvoilleen hymyntapaisen ja nousi pystyyn. ”Mennäänkö?” hän kysyi. Yhtäkkiä minusta tuntui, että tämä oli todella huono idea. Entä jos Omenahuuma suuttuisi? Enkä haluaisi mielelläni mennä ulos jonkun tuntemattoman naaraan kanssa. Ties hänen aikomuksistaan! ”E-ehkä meidän pitäisi pysytellä enemmänkin leirissä.” nau’uin varovaisesti. ”Miksi sinä niin luulet?” Kimalaistoive kysyi. ”No koska ulkona on niin kylmä ja..” yritin selittää. ”Ei meidän tarvitse mennä, kunhan kysyin. Leiri näyttää olevan hieman siivottomassa kunnossa.” Kimalaistoive sanoi ihan kuin vaistoavan ajatukseni. ”Ni-niin.” änkytin. Voisin koettaa johdatella häntä niin, että emme menisikään pois leiristä. ”No jos vaikka siivoaisimme leiriä yhdessä?” kysyin hätäpäissäni. Kimalaistoive vilkaisi minuun niin että se olisikin maailman huonoin ehdotus, vaikka en saanut katseesta hyvin selvää. ”Hyvä on, käy se.” Kimalaistoive nyökkäsi. Kävelin pentutarhasta aukiolle. Kimalaistoive tuli perässäni. Katsoin aukiota. Se oli tosiaan siivoton. Aukiolla oli lehtihippuja ja kuivuneita, käppyräisiä lehtiä. Myöskin oli monia risuja. ”Aika suuri homma. Ei me pystytä. Turha edes yrittää.” valitin. ”Yritetään edes.” Kimalaistoive maanitteli. ”Äh, hyvä on.” murahdin. En muuten olisi tehnyt hommaa, mutten halunnut menettää kasvojani Kimalaistoiveen edessä. Halusin näyttää että olin klaanin paras kissa. Ja pelkäsin, ettei minua otettaisi Kuolonklaaniin, jos olisin kiltti tai ystävällinen. Kimalaistoive oli kerännyt lehtiä pinoihin. Hän nosti lehtiä tasaiseen tahtiin. Sitten hän nosti ne hampaisiinsa ja vei ulos. ”Miksi minun edes täytyisi kerätä? En saa mennä leirin ulkopuolelle yksin.” tuhahdin. ”Voit mennä kysymään Omenahuumalta. Hän tuli juuri leiriin.” Kimalaistoive vastasi. Tuhadin kovaan ääneen mielessäni. Minkä ihmeen takia minulle kävi niin huono tuuri? Yhtäkkiä Omenahuuma vain palasi. Vastahan hän lähti! ”Omenahuuma, saanko vielä lehtiä ja risuja ulos, sillä siivoan leiriä Kimalaistoiveen kanssa?” kysyin. Toivoin, että olisin voinut perua kysymäni. Se kuulosti maailman tyhmimmältä asialta sanoa se. ”No, mikäpä siinä.” Omenahuuma nyökkäsi. ”Hyvä, että olet löytänyt seuraa.” Mulkaisin kollia vihaisesti. Miten hän kehtasi puhua minun ”seurastani” tuohon sävyyn! Yritin kiivaasti hillitä itseni ja pakotin karvani pysymään sileinä. Ja miten muka minun ystäväni hänelle kuuluivat? Omenahuuma kuitenkin ajatteli taas parastani. ”No, halusin kuitenkin sanoa sinulle, että kun olet ollut noin ahkera, ei sinulla tänään ole tunteja. Saat ottaa riistaa jos haluat.” Omenahuuma naukaisi. Nyökkäsin teko-ilahtuneena. Menin Kimalaistoiveen luokse. Naaras keräsi oksia kasoihin. Hänen työnsä oli kaunista katsottavaa. ”Sain luvan.” mutisin. Kimalaistoive katsahti minuun iloisena. Nappasin risukasan maasta ja vein sen ulos. Vein loputkin kasat ulos. Siivosimme vielä lehdet. Aukio oli siisti, mutta hiekka näytti parhaan päivänsä nähneeltä. Suin hiekkaa hännälläni. Pian se kiilsi. Hiekka oli sileää. Kimalaistoive hymyili minulle. En tiennyt, mitä vastata takaisin. Mitä naaras yritti? Kumppanin vai? En suostuisi! En halunnut kumppania. Ne olivat naaraiden höpinää. Eivät kuuluneet kolleille pätkääkään. Halusin olla Eloklaanin soturi, tai oikeastaan Kuolonklaanin. Eloklaani oli mielestäni liian kiltti. Mitä järkeä oli ottaa kulkukissoja klaaniin? Hehän saattaisivat suunnitella vaikka mitä. Etenkin ne uudet soturit, Karjuvirne ja Kieroarpi. He vaikuttivat epäilyttäviltä. Vaikka enhän minä heitä kunnolla tuntenutkaan, en minä heitä klaanitovereina pitänyt. Kimalaistoive istahti aukion reunaan sukimaan turkkiaan. ”Katso turkkiasi.” Kimalaistoive kehotti. ”Miten? En voi. Ei minulla ole silmiä selässä.” sanoin kärkkäästi. Tietysti minä näin turkkiini. Sehän oli itsestään selvää! Näin kyllä, että turkkini oli kauhea. Se oli todella likainen. Suin muutamalla kielenvedolla turkkini. Liika sukiminen oli vain jotain höpsöttelyä, jossa haluttiin tehdä kissoihin vaikutus hienolla turkilla. Turkkiini jäi hiekkaa ja pölyä, mutta ihan sama. Eikös kissat tykänneet eniten arpisista, raadelluista kissoista? He näyttivät ”sankareilta.” Muka pelastaneet klaaninsa. ”Sumutassu!” Omenahuuman huuto herätti minut ajatuksistani. ”Minun täytyy lähteä.” murahdin. Huiskautin häntääni kylmästi hyvästelyiksi. Kimalaistoive katseli perääni. Kuulin kuinka hän kuiskasi: ”Heippa, Sumutassu.” Sujahdin täyttä vauhtia Omenahuuman luokse. ”Hei Omenahuuma.” murahdin hiljaa. ”Sumutassu, olen ylpeä sinusta! Olisin luullut, että haluaisit harjoitella taisteluliikkeitä muiden kanssa, mutta autatkin leirin siivoamisessa!” Omenahuuma kehui ja pukkasi minua lapaan ystävällisesti. Mestarin kehut hämmästyttivät minua. Omenahuuma ei kehunut turhasta. ”Tälläisiä sotureita Eloklaani kaipaa!” Omenahuuma sanoi kehräten. ”Eloklaani.” mutisin. ”Kuolonklaani on paljon parempi. En minä täällä halua olla.” ”Oletko edes ottanut riistaa?” Omenahuuma tiedusteli. ”E-enhän minä vielä.” totesin. ”Olet ollut vielä niin kauan nälkäinen! Olet tosiaan hyvä soturiksi!” Omenahuuma julisti. ”En minä ole vielä soturi.” nau’uin. ”Et, mutta pian olet!” Omenahuuma totesi. Ilon värähdys kulki ruumiini läpi. Omenahuuma oli ilahtunut! Olin oikeastaan Kimalaistoiveelle velkaa! Hänen ansiostaan kaikki oli mennyt hyvin, ja Omenahuuma oli entistäkin varmempi siitä, että olisin valmis soturiksi! Vaikka, no eihän soturiutta tällä suoritettu. Vain hyvää mainetta. Mitä jos tieto menisi Mesitähden korviin? Se olisi mukavaa. Omenahuuma oli vanha soturi, ja Mesitähden ystävä. Kaikki oli niin ihanaa! Vaikka, kyllä minua se hieman kismitti, että Omenahuuma ei ollut sanonut minulle mitään taisteluharjoituksista. Muuten olisin kyllä mennyt. Uskoiko kolli, että olin liian pieni taistelemaan? Muistin kokoontumiset, jossa olin ollut. Se oli ollut mahtavaa. Olin saanut tavata uusia kissoja, etenkin Kuolonklaanin kissoja. Yritin tehdä syvempää tuttavuutta heidän kanssaan, mutta kukaan ei vaikuttanut tykkäävän minusta. Kuolonklaanilaiset soturit olivat vetäytyneet pois luoltani, kun yritin tulla lähemmäs. Ainoastaan muutama soturi oli jäänyt lähemmäs. Oppilaatkaan eivät näyttäneet haluavan tehdä tuttavuutta. Eivät ainakaan jotkut. Jotkut olivat kysyneet nimeäni ja vaihtaneet pari sanaa. Toiset taas mulkoilivat minua vihaisesti ja supisivat keskenään. No, sellaisia kuolonklaanilaiset olivat. Tylyjä, mutta joskus ihan kivoja. En tuntenut heistä ketään. Paitsi..mikäs hänen nimensä olikaan..Mäntyviiksen. Naaras oli löytynyt rajoiltamme. Vatsani kurni äänekkäästi. Vierelläni olevat kissat kääntyivät katsomaan. Olin nolona. Jotkut tirskuivat. Loin heihin vihaisen katseen. Nappasin kasasta mustarastaan. Ahmin linnun pikaisesti. Se ei täyttänyt vatsaani kokonaan, mutta piti sen sentään kylläisenä. Aurinko oli painunut jo alas, mutta päätin mennä vielä katsomaan Kimalaistoivetta. En sillä, että olisin ihastunut tai mitään. En todellakaan! Halusin vain nähdä naaraan. Menin pentutarhaan. Siellä Kimalaistoive istui. Hän keskeytti sukimisensa hetkeksi. Istahdin alas. ”Hei.” sanoin. ”Hei taas!” Kimalaistoive tervehti. ”Tulin vain kiittämään sinua.” naukaisin. ”Mistä?” Kimalaistoive näytti hämmästyneeltä. ”Jos et olisi pyytänyt minua siivoamaan leiriä, en olisi saanut Omenahuumalta kehuja. Nyt hän on sitä mieltä, että olen hyvä oppilas ja hyvä soturiksi.” selitin. ”Paitsi, että muut olivat sillä aikaa taisteluharjoituksissa.” Kimalaistoive totesi. ”Mitä? Tiesitkö sinä sen?” kysyin hämmentyneenä. ”En. Sain kuulla sen vasta Omenahuumalta tänään. Ja pyydän anteeksi, jos olisit halunnut mennä sinne.” Kimalaistoive näytti pahoittelevalta. ”Aluksi se harmitti, mutta ei enää. Tämä oli parempaa.” sanoin.
”Kimalainen?”
