Sypressikuiske
Kirjoittaja: Saaga
Lepäilin mukavasti pesän edustalla. Oli yksi niistä harvoista päivistä, kun vielä paistoi aurinko. Otin lämmöstä kaiken irti. Vaikkei ollut kunnolla lämmin ulkona pystyi vielä makoilla – ainakin sillon kun ei satanut, koska sade viilensi. Lehtikato oli tuloillaan ja sen kyllä huomasi, mutta arvioin, että ensilumea sai odottaa vielä parikin kuuta. Haukottelin raukeana. Huomasin kumppanini aukiolla ja nousin pystyyn niin nopeasti kuin pääsin. Jolkotin Aurinkoroihun luokse iloisena.
“Hei! Miten voit tänään?” kysyin hymyillen ja kehräten. Olin aina iloinen, kun näin kumppanini. Olimme olleet ystäviä pienistä pennuista asti ja jotenkin tuntui ihanalta aina nähdä hänet uudestaan, kun hän oli partioinut. Olin niin tottunut ajatukseen etten partioi enää, että en edes melkein muistanut miltä tuntui herätä makuusijalta soturien pesästä ja lähteä partioon aikaisin aamulla tai tulla vasta myöhään takaisin. Mukavaa se kuitenkaan ei ollut ainakaan aina joten koitin muistaa täyttää Aurinkoroihun korvat kehräykselläni ja antaa hänelle pari isoa nuolaisua aina, kun näin hänet. Jaoin kollin kanssa myös ruokailuhetkeni niin usein kuin vain pystyin, mikä oli tottakai myös mukavaa mutta toivoin sen olevan mukavaa myös kumppanilleni.
“Oikein hyvin. Kiitos kysymästä”, kolli naukui ja nuolaisi korvaani. Kehräsin kovempaa ja painoin pääni hetkeksi Aurinkoroihun turkkiin.
“Oletko käynyt katsomassa Syreenisumua?” kysyin hiljaa.
“En mutta kuulin, että hänen jalkansa on murtunut. En ole ehtinyt soturikiireiltäni”, hän naukaisi ja katsoi minuun surumielisesti.
“Minä kävin. Hän vaikuttaa ihan terveeltä kuitenkin, ettei sen suurempia huolia. Käy ihmessä sinäkin, kun ehdit. Minä taidan nyt mennä pesään, kun on jo ilta”, sanoin ja hyvästelin kollin nopeasti.
