Sypressikuiske
Kirjoittaja: Saaga
Aistin jotain vastahakoisuutta naaraan äänessä, kun hän vastasi minulle kumppanistaan. Olin vain iloinen hänen ja Kuusihännän puolesta mutta en jatkanut siitä aiheesta enempää, koska en halunnut tuottaa nuorukaiselle epämukavaa oloa. Katselin, kun Lehtomyrsky lähti hoitamaan hommiaan toiseen pesään. Odottelin hänen paluutaan kärsivällisesti. Minusta tuntui, että olin päivä päivältä enemmän pesätoverieni kaltainen. Vaikka en ollut edes vanha vanhuuden höperyys tuntui saavuttavan minua hiljaa vaanien.
Lehtomyrsky kipitti takaisin ja istuutui vierelleni. Aistin hänestä halun lähteä mutta halusin vielä vaihtaa jokusen sanan. Tunsin Kyyhkypyrähdyksen tuijotuksen syvällä turkissani mutta koitin olla huomioimatta sitä.
“Muuten Sypressikuiske…? Voitko sinä saada pentuja vaikka sinulla on rampautunut jalka?” Lehtomyrskyn kysymys yllätti minut. En kuitenkaan pahastunut vaikka joku olisikin saattanut pahastua. Hymyilin sen sijaan vain nätisti. En suurimmalta osin edes muistanut rampautunutta jalkaani, koska olin jo niin tottunut siihen mutta muuthan näkivät sen kokoajan.
“Voinhan minä”, naukaisin rauhallisesti. Miten muka jalka voisi vaikuttaa pentujen saantiin? Tottakai minulla oli jonkun verran kipuja päivittäin mutta ne eivät niinkään haitanneet perus elämääni.
“Sain Syreenitassun sen jälkeen, kun olin rampautunut”, selitin. Lehtomyrsky nyökkäsi.
“Minäkin haluaisin joskus omia pentuja. Sattuuko muuten synnytys paljon?” nuori naaras kysyi kiinnostuneesti. Hymyilin ja koitin pohtia mitä vastaisin.
“Se riippuu. Usein se kyllä sattuu aika paljonkin mutta siitä toipuu. Synnytys on kyllä asia, jonka kokisin vaikka kuinka monta kertaa uudelleen pentujeni vuoksi. Älä toki ala turhaan pelkäämään tai ajattelemaan sitä liikaa, koska naaraat ovat synnyttäneet kautta aikojen ja se on aivan luonnollista”, kertoilin rauhallisesti. Toivoin, ettei naaras nyt säikähtäisi liikaa, koska yleensäkkin synnytykset eivät minun mielestäni olleet kovin paha kokemus. Toisaalta jonkun muun kissan mielipide saattoi olla eri mutta tämä oli minun ja olin ylpeä siitä. Synnyttäisin uudestaan niin monta kertaa kuin ikinä tarvitsisi, jos vaihtoehtona oli että sain pitää ihanan tyttäreni Syreenitassun. Ajatukseni kuulostivat oudolta omiin korviini mutta, jos olisin selittänyt tämän kyllä naaras olisi saanut kiinni ajatuksestani.
“Mutta varmaan se kipu hiipuu nopeasti? Ja onko kissoja kuollut synytyksiin? Toivottavasti ei! Se olisi kauheaa…. jos vaikka minä olisin menettänyt perheeni syntyksen takia… toivon todella että en joutuisi jättämään Kuusihäntää ja pentuja sitten kun joskus toivottavasti saan pentuja…” Lehtomyrsky naukui huolissaan. Hän reagoi pahemmin kuin ajattelin.
“Se kipu lähtee usein heti synnytettyä. Joillain kissoilla synnytyksen jälkeenkin sattuu mutta kaikilla ei. Kissoja on kyllä kuollut synnytyksiin ja samoin pentuja mutta se on harvinaista, kun on kokeneita kissoja auttamassa”, kerroin ja vilkuilin välillä Kyyhkypyrähdyksen suuntaan, koska minua hieman stressasi tämän läsnäolo ja alituinen kuunteleminen.
“Mutta meillä ei ole parantajaa… se voi merkitä sitä että voin menettää pennut, jotka toivon saavani…. tai sitten Kuusihänän sen takia että minä en selviäisi. Toivon todella että olet oikeassa siinä että kuolemat synyttyksesä ovat harvinaisia sattumuksia…” nuorempi naaras hermoili. Hermoileminen oli aivan täysin luonnollista tälläisissä ja muissakin tilanteissa. Koitin vain pitää itseni rauhallisena, jotta naaraankin olisi helpompi olla.
“Ei olekkaan mutta mieti miten erakotkin saavat pentuja klaanin ulkopuolella ja selviävät silti. Sitä paitsi ainakin minä aion tukea sinua, jos jossain kohtaa aiot hankkia pentuja. Olen kokenut kaksi synnytystä ja kumpikin niistä oli oikein positiivisia kokemuksia. Uskon, että sinäkin saat siitä vain hyviä muistoja, jos se tilanne joskus tulee”, kerroin rauhallisesti ja hymyilin ystävällisesti päälle. Lehtomyrsky nyökkäsi jo vähän rauhallisempana.
“Niin. Uskon sinua kyllä ja kiitos, kun olet tukenani”, naaras naukaisi. Nyökkäsin hyvillä mielin.
“Minun täytyy lähteä hoitamaan asioitani aukiolle, joten ulos. Nyt hopi hopi”, Kyyhkypyrähdys nousi ja hoputti meitä. Nousin ja tassutin välittömästi nuoremman klaanitoverini perässä ulos. Kyyhkypyrähdys lampsi takaatamme ja meni sitten Pimentovarjoa kohti. Tuhahdin. En pitänyt tästä tilanteesta sitten lainkaan mutta muutakaan vaihtoehtoa kuin totteleminen ei ollut.
“Minäpä tästä menen Kuusihännän seuraan, jos ei haittaa”, Lehtomyrsky naukui iloisemmin. Nyökkäsin.
“Mene vain ja muista, että minulle saa tulla juttelemaaan milloin vain. Olen aina pelkkinä korvina”, naukaisin vielä hymyillen. Lehtomyrsky nyökkäsi ja lähti sitten kumppaninsa luo.
(*Pari päivää myöhemmin))
Tassutin ulos pesästä. Etsin katseellani Aurinkoroihua ja heti, kun huomasin hänet tassutin hänen luokseen. Kumppanini jutteli parhaillaan Syreenitassun kanssa.
“Hei”, nau’uin iloisesti. Vaikka en ollut Lehtomyrskylle vielä maininnutkaan asiasta olin aika varma, että olin tällä hetkellä tiineenä. En uskaltanu vielä sanoa varmasti mutta sen mahdollisuus ainakin oli.
“Minulla on jotain kerrottavaa”, naukaisin innokkaasti. Muistin keskustelumme pari auringonnousua sitten Aurinkoroihun kanssa, ettemme haluaisi lisää pentuja mutta näin tämän vain Tähtiklaanin suomana tilanteena. Ehkä Tähtiklaani siunasi tätä kirottua tilannetta uusilla pennuilla. Todella toivoin, että tämä oli Tähtiklaanin suunnitelma eikä pelkkää sattuman kauppaa. Olin alkanut pikku hiljaa menettämään luottamustani Tähtiklaaniin, kun se antoi meidän kärsiä näin ja olisi vain helpottavaa, jos tämä olisi Tähtiklaanin siunaus tai sen ajattelisi niin.
“Taidan odottaa pentuja”, kerroin innoissani perheelleni. Syreenitassun silmät laajenivat.
“Ihanko totta! Saanko minä sisaruksia?” tyttäreni innostui. Nyökkäsin.
“Mutta älkää ihan vielä riemastuko liikaa. En ole nimittäin aivan varma”, kerroin. Taustallani oli niin monta kuollutta pentua, että minua suoraan sanoen jännitti todella paljon. Aurinkoroihun ilme oli rakastava ja onnellinen ja olin siitä kohtalaisen helpottunut, sillä olin todella pelännyt hänenkin reaktiotaan. En ollut vielä ihan täysin sisäistänyt, että mahassani todella oli joku pieni pentu tai pentuja. Hymyilin kaksikolle iloisesti.
(*Seuraavana päivänä*)
“Käärmetassu hei!” hihkaisin innokkaasti. Istuuduin naaraan viereen innoissani. Aikoisin kertoa tälle tiineydestäni, josta olin nyt aika varma.
“Itseasiassa olen nyt Käärmekulta”, Käärmekulta korjasi. Olin räjähtää ylpeydestä.
“Oikeasti! Miten hienoa!” nau’uin iloisesti. Sisälläni räiskyi ilo, ylpeys ja into kaikesta tulevasta vaikka sitä kaikkea varjostikin tämä tilanne, jonka alla Eloklaani parhaillaan oli.
“Minullakin on kerrottavaa”, naukaisin innoissani. En ollut ollut näin innoissani sitten Käärmekullan oppilasnimitysseremonian jälkeen.
“Odotan pentuja”, kerroin hymyillen ylpeänä.
//Käärmes? 😀
