Sypressikuiske
Kirjoittaja: Saaga
Aurinkoroihu oli ulkona partiossa joten Sypressikuiske makoili yksin lehtien alla turvassa tihuttavalta sateelta. Naaras voi hiukan huonosti vaikka mitään valitettavaa ei sinänsä löytynyt. Väsymys painoi enemmän lehtisateen edetessä pidemmälle ja pidemmälle. Sade hakkasi lehtiin yhä kovempaa ja Sypressikuiske laski nenänsä käpälilleen. Hän haukotteli mietteisiinsä painuneena ja, kun silmät alkoivat lupsahdella naaras ei edes vastustellut vaan vaipui uneen.
*Unessa*
Sypressikuiske heräsi hätkähtäen. Hän avasi silmänsä varovaisesti. Ensimmäinen varoituksen merkki oli, että leiri ei ollut sama kuin mihin Sypressikuiske oli nukahtanut. Se oli… outo. Kiviset kolkot seinät ympäröivät sitä ja keskellä makasi suuri puu. Litteäkiveä ei ollut eikä Sypressikuiske tunnistanut pesiä. Ei parantajan pesää eikä sotureiden omaa sen helpommin. Kissoja ei ollut. Vain tyhjä leiri – ehkä kissat olivat pesissään. Ilma tuntui painostavalta ja yhtäkkiä kuin tyhjästä varjo hyökkäsi leirin päälle. Sypressikuiske ei nähnyt mitään. Hän nousi käpälilleen täristen hurjasti. Tuulen puuska kävi hänen ylitseen ja pimeys hellitti hiukan ja Sypressikuiske alkoi erottaa kasvoja edessään. Ne lähestyivät ja Sypressikuiske tunnisti Pyörretassun. Pyörretassu ärisi. ”Miksi jätit minut! Olin oikea sielunkumppanisi!” pyörreturkkinen oppilas huusi. ”Nyt odotat toisen kissan pentuja hyi sinua!” Orvokkisydän keskeytti poikansa puheet. ”Aurinkoroihu! Pyh hänestä liity meihin ja ole Pyörreirven kumppani!” Lumikkoviiksi huusi. Pyörreirvi? ”En odota pentuja!” Sypressikuiske huusi hätääntyen ja painautuen takanaan nousevaa kylmää kivi seinää vasten. ”Apua! Apua!” hän huusi hätäännyksissään. Missä Aurinkoroihu oli? Tai Hallavarjo? Edes joku! ”Oletko varma? Olet pulskistunut ja se väsymys”, kuolonklaanin parantaja Hehkuaskel naukui toisten kissojen takaa. Sypressikuiske värähti, koska nuo merkit hän oli tosiaan huomannut. ”Pentusi eivät ansaitse elää!” Pyörreirvi huusi. ”Et ansaitse elää itsekkään!” Pyörreirveen veli Toivetassu naukui – jos hän oli Toivetassu enää?.. ”Kohtalosi on kuolla!” kissat soturittaren ympärillä huusivat niin, että viimeinen sana kaikui monen monta kertaa kiviseinissä hiljentyen pikku hiljaa. Maa alkoi täristä ja Sypressikuisketta pyörrytti. ”Apuaaa!” hän kiljui tuskissaan, kun kissat hyökkäsivät raatelemaan häntä. Nuorukainen kaatui maahan ja kaikki hänen silmissään pimeni.
Sypressikuiske heräsi silmät suurina ja turkki sekaisin. Paikka ei ollut sama kuin hänen nukahtaessaan saati unessaan – se oli Eloklaanin parantajien pesä. ”Oletko kunnossa?” Leimusilmä uteli häntä heilahdellen puolelta toiselle. ”Taisit nähdä painajaista?” hän oletti mutta ei odottanut vastausta vaan toi joitakin lehtiä hänen eteensä. ”Tässä on timjamia. Se helpottaa shokkia”, hän naukui ja kehotti Sypressikuisketta nielaisemaan ne. Hän lipaisi ne suihinsa ja räpytteli silmiään. Ahdistus helpotti hiukan ja Sypressikuiske rentoutui. ”Haluatko kertoa siitä painajaisesta?” Leimusilmä kysyi ja istuutui Sypressikuiskeen makuusijan viereen. ”En oikeastaan. En halua puhua siitä”, hän naukui, ”mutta haluan kysyä yhtä juttua.” ”Tee se”, Leimusilmä kehotti. ”Onko mahdollista, että odotan pentuja? Tai siis osaatko sanoa, että olenko tiineenä?” Sypressikuiske kysyi hiljaa vähän ajatus harhaillen. ”Saanko tutkia sinut? Sitten voin kertoa”, Leimusilmä kysyi ja Sypressikuiske nyökkäsi hitaasti. Leimusilmä tutki potilastaan hetkisen ja ilmeisesti tuloksen selvittyä hän nyökkäsi. ”Kyllä, odotat pentuja”, hän sanoi selventääkseen. Sypressikuiske värähti. ”Miten kauan vielä?” hän kysyi ajatuksenaan kysyä kuinka kauan pentujen syntymään menisi mutta Leimusilmä ei ehtinyt vastata, kun Aurinkoroihu ryntäsi sisään. Täydellinen ajoitus, Sypressikuiske kirosi mielessään. Hän ei olisi tahtonut kertoa kollille vielä vaan miettiä mutta pelkäsi möläyttävänsä jotain tai vielä hirveämpää Leimusilmä kertoisi kollille. ”Oletko kunnossa?” kolli touhotti. ”Olen. Vain painajainen pelkkä painajainen”, Sypressikuiske kertoi alakuloisesti, ”minulla olisi kerrottavaa mutta haluan tehdä sen kahden kesken.” Aurinkoroihu vakavoitui ja nyökkäsi. Vaikka ajatus pennuista ei ollut vielä realisoitunut naaraalle hän tajusi kuinka paljon rakastikaan tuota kollia – enemmän kuin ystävänä. Leimusilmä nyökkäsi ja nousi. Hän pakkasi loput timjamin lehdet kääröön ja kiikutti sen takaisin yrttivarastolleen. Sypressikuiske nousi makuusijalta ja tallusti raskaasti rakastamansa kollin rinnalla leirin reunalle. Hän kehotti Aurinkoroihua istumaan viereensä. ”Haluan kertoa jotain”, Sypressikuiske sanoi hitaasti. Aurinkoroihu tiesi olla keskeyttämättä ja se lämmitti soturittaren sydäntä erittisesti. ”Sinusta tulee isä. Ja toivon, että sinusta tulisi myös kumppanini, jos en loukannut tunteitasi viimeksi liikaa”, Sypressikuiske sammalteli. Häntä jännitti kuinka toinen reagoisi. Torjuisiko Aurinkoroihu hänet ja pennut?! Ei se ollut hänen tuntemansa – ja rakastamansa – Aurinkoroihu.
//Arska? <3
