Sypressitassu
Kirjoittaja: Saaga
Olin tavannut kokoontumisessa ihanan kollin nimeltä Pyörretassu. Hän oli Mäyräkynnen (jota päin olin juossut Kuolonklaanin rajan ylitse) ja Orvokkisydämen poika. Joten aika huonosta perheestä Kuolonklaanin hierarkiassa kuulemma. En nyt aivan uskonut, että kuolonklaanilaisilla oli “hierarkia” perheen ja syntyperän määrityksellä mutta minä en olisi ollut siellä todellakaan suuressa suosiossa. Pyörretassu oli komea ja ystävällinen ja ennen kaikkea – mitä oikein ajattelen!! En saa ihastua toisen klaanin kissaan tai edes ystävystyä! En! En! En!
Sekavat ajatukseni keskeytyivät, kun Sumupentu tuli luokseni ja pyysi leirin esittelykierrosta. Lähdin viemään häntä ympäri leiriä.
”Mitä etsit?” kysyin Sumupennulta, kun tämä tunki sisään soturien pesään. Sumupentu hätkähti ja kääntyi hitaasti katsomaan minua. ”En mitään”, kollipentu vastasi nopeasti. ”Selvä, mutta tämä on soturien pesä”, huomautin ja katsoin pentua merkitsevästi. ”Ai”, Sumupentu tuhahti. Käänsin katseeni tassuihini. ”Ehkäpä meidän olisi parasta lähteä”, huomautin ja harpoin ulos parilla terävällä askelella. Sumupentu kohautti olkiaan ja tuli perässäni. ”Tässä on aukio”, kerroin ja osoitin tassullani ympärillemme aukenevaa aukiota. ”ja tuolla on oppilaiden pesä.” Katselin, kun Sumupentu kuljetti katsettaan aukiota pitkin kohti oppilaiden pesää sen luokse ja kääntyi takaisin minuunpäin. ”Tuolla on parantajan pesä ja sairasaukio”, nyökkäsin kohti parantajan pesää. Siirtelin käpäliäni leirin pehmeällä maaperällä. ”Haluan parantajaksi”, Sumupennun möläytys harhautti ajatuksiani entisestään. ”Oikeastiko?” kysyin hämmentyneenä. Kollista tulisi mahtava soturi aikoinaan mutta parantajaksi? ”Kyllä”, Sumupentu nyökkäsi sanojensa vahvikkeeksi. Kolli kääntyi vuorostaan Litteäkiveä kohti. ”Mikä tuo kivi on?” hän hämmästeli silmät ammollaan. ”Sitä sanotaan Litteäkiveksi”, kerroin hänelle. ”Litteä..mikä?” Sumupentu kysyi uudestaan. Pyöräytin silmiäni salaa. “Litteäkivi”, kerroin turhautuneena mutta yritin peittää sen äänestäni. “Sypressitassu?” ”No?” kysyin ja käännyin Sumupentua kohti. Pentu oli ihana mutten halunnut myöntää sitä. ”Olenko minä joku vierailija?” Sumupennun kysymys uli äkkiä mutta koska hän vaikutti pelokkaalta kosketin hännälläni hänen selkäänsä ja vastasin: ”Et.” Huomasin, että pentu oli hermostuksissaan. ”Et ole”, toistin lempeästi. “Enhän”, kolli jankkasi. Minua alkoi jo turhauttaa – miksi tuo ei voi ymmärtää!? “Etkä ole”, jankutin takaisin. Möläytin suustani sanoja joita en olisi halunnut möläyttää: ”Miksi olisit? Eikä Eloklaani heitä pientä pentua metsään vaikka se olisi puoliksi mäyrä!” Olin itsekin häkellyksissä ja huomasin, että Sumupentukin oli häkeltynyt. Meitä alkoi naurattamaan ja pyrskimme hieman. ”Puoliksi mäyrä?” ”No joo, ehkä ei ihan niin”, nauroin jo ääneen. Lämpö täytti minut samallalailla kuin Pyörretassun kanssa – Ei! ”Mikä sitten tuo aukko tuolla kiven alla on?” Sumupentu keskeytti petolliset ajatukseni. ”Se on päällikkömme Mesitähden pesä”, vastasin. ”Päällikkönne?” Sumupentu kummasteli. ”Niin, päällikkömme”, vastasin. “ja huomaa päällikkömme eikä päällikkönne!” huomautin. “Minun täytyy nyt mennä tehtäviini lupasin auttaa Liljatuulta ja Leimusilmää parantajan pesällä joten kiidän sinne pikavauhtia”, sanoin hymyillen ja oikeasti hieman pahoillani. “Hei sitten”, Sumupentu hyvästeli minut. Lähdin kohti parantajan pesää. Muistin poimia mukaani pari hiirtä ja oravan parantajille.
Pääsin parantajien pesälle ja laskin saaliit sairasaukion laidalle myöhemmin siitä otettaviksi. Astelin kohti Liljatuulta, joka oli kumartunut vuoteen ääreen. Kävelin hänen luokseen ja olin juuri avaamassa suuni mutta järkytys iski takaisin enkä voinutkaan sanoa enää mitään. Putouslaulun hervoton ruumis alkoi sätkiä mahdottoman lujaa. Häntä ravisteli jokin kuumetauti. Nielaisin järkyttyneenä, kun naaraan valkea ruumis sätki. Jäädyin paikalleni ja tärisin hiljaa paikallani. Putouslaulun silmät muljahtivat hän sätkäisi vielä kerran tai pari ja valahti sitten veltoksi. “Olen erittäin pahoillani, että jouduit näkemään tuon”, Liljatuuli pahoitteli muttei vaikuttanut yhtään pahoittelevalta. “K-kuoliko h-hän”, sopersin. Liljatuuli nyökkäsi surullisesti. Käännähdin ja säntäsin ulos pesästä karvat pystyssä. Muistin vain Putouslaulun suusta valuneen vaahdon sekaisen veren. Syöksyin suoraan oppilaiden pesään ja omalle makuusijalleni. Käperryin kerälle vaikka en ollutkaan väsynyt. Tungin nenäni häntäni alle ja ainoa asia mitä toivoin oli, että saisin jutella Hallavarjolle tästä. En vain uskaltanut mennä aloittamaan keskustelua! Tärisin hirveästi mutta nukahdin pian levottomaan kyyneleiden täyteiseen uneen.
