Tähdenlento
Matka oli taittunut hienosti. Olimme päässeet jo kauaksi sieltä, mistä lähdimme ja uudet maisemat aukesivat silmiemme edessä joka päivä – tai ainakin lähes joka päivä. Harjus tuntui pitävän Mereten seurasta kovasti ja yritti lyöttäytyä jatkuvasti hänen kanssaan, jos se vain oli mahdollista. Joukkoomme oli myös liittynyt Lohi, joka oli erkaantunut syystä tai toisesta Siilistä. Naaras ei myöskään tuntunut enää muistavan minua ja Revontulea, joten jouduimme virmistämään hänen muistiaan kertomalla hänelle, kuinka minä ja veljeni olimme auttaneet häntä, hänen sisartaan ja hänen emoaan.
“Osaatko sinä kalastaa?” Lohi kysyi silmät suurina, kun istahdin pienen joen vierelle valmiina nappaamaan mahdollisia ohitse uivia kaloja. Vilkaisin monikirjavaan naaraaseen hymyillen.
“Kyllähän minä kalastuksen taitan! Jos tahdot, voin opettaa myös sinua joku kerta”, ehdotin naaraalle ja hän katsoi minua pohtien.
“Se olisi mukavaa”, hän naukaisi ja katsahti sitten taakseen. Merete tuli juuri takaisin omalta pieneltä saalistusretkeltään. Harjus oli jo kovasti odottanut hänen paluutaan ja loikki heti suurikokoisen naaran luokse leveä hymy kasvoillaan.
“Menehän sinäkin, on varmasti mukavampaa, kun on oman ikäistä seuraa, eikä vain vanhoja kääkkiä, kuten minä ja veljeni”, kehräsin Lohelle huvittuneena ja hän hipsi varovasti kahden muun nuoremman kissan luokse. Toivoin todella, että kolmikko ystävystyisi kunnolla. Ehkä jonain päivänä he muodostaisivat oman ryhmänsä.
Käänsin katseeni taas veteen ja yritin löytää minkäänlaisen vilauksen kalasta. En voisi olla veden äärellä koko päivää, sillä olin luvannut Revontulelle käydä katsomassa jo etukäteen puista käsin mitä kaikkea edessäpäin tulee olemaan. Sitä varten minun tuli syödä ja käydä levolle ja paljon muita ennen.
Löin käpäläni veteen ja koukkasin liukkaan kalan ylös rannalle. Puraisin sen pään irti ja hautasin sen. Sitten ryhdyin aterioimaan hyvin ansaitulla ahvenella. Kalan maku oli miellyttävä ja kelpasi minulle hyvin. Revontuli ei ollut koskaan ollut yhtä innostunut kaloista ja niiden mausta ja yleensä ennemmin söi saalista, joka löytyi maan päältä tai alta, eikä vedestä.
“Tähdenlento”, Mereten ääni sai minut kääntämään päätäni. Kermanvärinen naaras oli kasvanut nopeasti minua ja Revontulta huomattavasti suuremmaksi. Myös Harjus oli jäänyt kasvussa häntä pienempi kokoisemmaksi.
“Niin, Merete? Vaivaako sinua jokin?” kysyin hellästi ja hymyilin ystävällisesti naaraalle. Hän pudisti päätään hieman ja vilkaisi sitten taakseen Loheen ja Harjukseen, jotka juttelivat tuttavallisesti yhdessä.
“Ajattelin kysyä, jos voisin tulla kanssasi tänä yönä katsomaan, mitä edessäpäin on”, naaras naukaisi. Katsoin häneen yllättyneenä, vaikka minun ei olisi ehkä pitänyt olla kovin yllättynyt. Merete tykkäsi tehdä sitä sun tätä ja oli myös usein jalkeilla yön aikaan.
“Enhän minä sinua voi estääkään – enkä kyllä haluakaan. Liity vain seuraan, jos todella tahdot, mutta eikö hyvät unet täällä muiden seurassa kuulosta sitten hyvältä?” vastasin naaraalle.
“Kuulostaa tietysti, mutta eikö se olisi turvallisempaa, jos sinulla on mukanasi joku toinenkin?” naaras kysyi.
“Turvallisempaa, toki, mutta usein myös hitaampaa. Mutta sinä olet kyllä hyvä kulkemaan myös puita pitkin, joten pysyisit varmaankin vauhdissani, joten ongelmaa ei varmaan olisi sinun kohdallasi”, naukaisin ja hymyilin hänelle. “Kuitenkin, jos tahdot mukaan, sinun täytyy syödä pikimmiten ja asettua levolle siihen asti, että aurinko alkaa olla laskullaan.”
“Selvä”, Merete kuittasi ja tassutti sitten syömään mukanaansa tuomaa saalista. Sillä välin minä viimeistelin kalani ja ryhdyin asettelemaan itselleni pientä väliaikaista petiä.
Yö alkoi olla jo pitkällä ja viherlehden päivien lämpö oli jo kaukana poissa, kun yöllinen koleus oli ottanut sen paikan. Loikkasin oksalta toiselle ja vilkaisin taakseni Mereteen, joka tuli muutama puu taaempana.
“Olenko jo kertonut sinulle, kuinka satutin tämän tassuni?” kysyin naaraalta kovaan ääneen, jotta hän kuulisi ja osoitin kuonollani heikompaa takatassuani.
“Olen kai kuullut siitä jotain, mutta voithan sinä selittää sen minulle uudelleenkin”, naaras naukaisi takaisin. Saattoi olla, että hän halusi vain jotain puheenaihetta, jotta meidän ei tarvitsisi kulkea täydessä hiljaisuudessa.
“Kun olimme nuoria Revontulen kanssa, seikkailimme siellä täällä klaanien ja kaksijalkalan välisellä alueella. Kuitenkin onnistuin kävelemään hyvin piilotettuun kettuansaan. Jalkani jäi siihen puristuksiin, ja kun veljeni sai minut viimein vapautettua siitä, jouduimme pelkäämään, että verenkierto oli jäänyt tassustani liian pitkäksi aikaa, eikä se enää palautuisi koskaan samaan kuntoon kuin aiemmin. Kuitenkin saimme helpotukseksemme tajuta, että se tarvitsi vain hieman kuntoutusta ja nykyään tassuni ei enää paljoa eroa muista. Ainoastaan tuo karvaton kohta ja ikuinen jälki muistuttavat siitä päivästä”, selittelin kermanväriselle naaraalle ja käänsin aina katsettani eteenpäin ja taaksepäin riippuen siitä, kuinka reunalla olin jo oksaa.
//Meijeri
