Tähtimötaivas
Kirjoittaja: Saaga
En ollut aivan varma miten reagoida siihen, että kollilla meni useampi silmän räpäys vastata kysymykseeni. Vihdoin, kun hän vastasi vastaus ei ollutkaan mitään sinnepäinkään mitä olin olettanut kollin sanovan. Hänen naukuessaan sanat kuolemasta minua alkoi yhtäkkiä heikottaa. Olisin halunnut huutaa Karjuvirneelle päin naamaa, että hän oli ainoa kissa joka minulla oli jäljellä ja olimme suurinpiirtein samassa jamassa mutta minä sentään en halunnut jättää häntä ja KUOLLA! En kuitenkaan tehnyt sitä vaan koitin koota ajatukseni järkevään pinoon ennen kuin ne sekoaisivat kokonaan muutenkin ihan vinksahtaneen pääni sisällä. En tunnistanut montakaan tunnetta tämän hetkisestä olotilastani mutta sen tiesin, että Karjuvirne oli minulle paljon tärkeämpi kuin olin ajatellut ja jossain syvällä sisimmässäni oli aivan uusi tunne, jota en ollut vielä valmis avaamaan. Henkäisin hiljaa. Heti samalla sekunnilla toivoin, etten olisi tehnyt sitä. Katsoin Karjuvirneeseen hieman vaikeana. En tiennyt mitä sanoa mutta päätin keksiä jotain nopeasti.
“Ymmärrän sinua mutta…”, ääneni kähisi pois kesken lauseeni. Koitin nieleskellä jotta saisin sen takaisin. Aloitin alusta:
“Ymmärrän sinua mutta toivon, että ymmärrät myös minua, kun sanon että olet minulle tosi tärkeä”, sanat tuntuivat vaikeilta päästää suusta mutta koitin parhaani, jotta saisin ne edes jotenkin ulos. Ajattelin hetken ennen kuin aloitin taas. Muistin kuinka olin katsonut sivusta, kun Karjuvirnettä rankaistiin eri tavoin erilaisista asioista ja muistin kuinka pahalta se oli tuntunut.
“En halua, että kuolet. Olen nähnyt jo tarpeeksi monta kertaa, kun sinua rangaistaan enkä kestä sitä enään. Jos sinä et elä, minulla ei ole ketään ja…”, sanoin mutta lauseeni jäi kesken, kun en pystynyt enää jatkamaan. Kähisevä ääneni katkesi “ja” sanan kohdalle liian dramaattisesti mutta en vain osannut jatkaa enää. Kyynel vierähti poskelleni ja tunsin heti suurta häpeää siitä. Olen tyhmä! Niin tyhmä! En saa itkeä! Se on heikkoutta enkä saa olla heikko!
//Karju?
