Tähtimötaivas
Kirjoittaja: Saaga
Nyökyttelin hiljaa, kun Karjuvirne seposti siitä miten meidän pitäisi oppia nauttimaan elämästä vaikka tilanteemme oli mikä oli. Ihannoin hänen positiivista asennettaan. Hymyilin ihan hiukan, niin vähän etten edes tiennyt näkikö kolli sitä.
“…olisin iloinen, jos voisimme opetella sitä yhdessä.”
Menin ihan sanattomaksi noista sanoista. Vilkuilin aina toisinaan aukiolle varmistellakseni, ettei siellä tapahtunut mitään ihmeellistä. En edes tiennyt, mikä minua niin ahdisti isoissa kissa joukoissa mutta ahdisti kumminkin eikä se ollut hauskaa. Etsiskellessäni sanoja siirtelin käpäliäni maassa, koska se että tein jotain helpotti oloani huomattavasti.
“Tietysti”, onnistuin kakaisemaan. Karaisin kurkkuani jatkaakseni mutta en sitten tiennytkään mitä olisin sanonut. Sydämeni tykytti kovempaa, kun tajusin kollin odottavan mitä olin sanomassa. Etsin sanojani vielä hetken mutta en löytänyt niitä mistään.
“Anteeksi”, mörähdin. Kurkkuni ei ollut vieläkään selvennyt kunnolla ja ääneni tuntui siltä, että se pettäisi pian. Minua alkoi yhtäkkiä nolottomaan suunnattomasti sekä ääneni, että sanojen katoaminen. Mikä minuun oli mennyt? Miksi minun piti olla näin tyhmä! Tyhmä! Tyhmä! Miksi häpeilin Karjuvirneen kanssa olemista näin? Tunteeni olivat niin käsittämättömiä joskus. Miksi olin niin tyhmä! Niin tyhmä! Sydämeni tykytti vain entistä kovempaa ja tunsin kuumottavan tunteen silmissäni, kun kyynel vierähti poskelleni. Ei!
//Karju :’(
