Tähtimötaivas
Kirjoittaja: Saaga
Katselin vihaisena, kun Hiilihammas käveli omalle pesälleen sukimaan itseään. “Hyvä reaktio”, jonka olin toivonut saavani ei ollut sitten tullutkaan ja se teki minut entistäkin vihaisemmaksi. Olisin halunnut joko riidellä kunnolla tai sitten olla riitelemättä ollenkaan. En tiennyt yhtään mitä tehdä joten ärähdin vain vihaisesti ja käännyin tunkien kuononi syvälle käpäliini. Pidättelin kyyneliä kaikilla voimillani mitä minulta löytyi mutta tärinää en voinut hallita. Värisin kuin olisin juuri noussut jäätävän kylmästä joesta. Hengitykseni vaikeutui ja yritin muilta huomaamattomasti saada mahdollisimman paljon ilmaa keuhkoihini, jotta en kuolisi hapen puutteeseen. Kuristava tunne ei lähtenyt vaan tiukensi vain otettaan. Ajatukseni eivät pysyneet kurissa ja pelkäsin kuolevani. Tässä pisteessä en ollut enää tietoinen siitä mitä ympärillä tapahtui vaan keskityin heikkoon ja paniikin omaiseen hengittämiseen.
En saanut hengitystäni tai vauhkoja ajatuksiani yhtään kuriin ja minusta alkoi jo tuntua tosi heikolle. Päätin nousta ja tassuttaa mahdollisimman kovaa rymistellen – vaikka en hirveän kovaa pystynyt laihan ja kevyen olemukseni takia rymistelemään. Säntäsin heti ulos päästyäni leirin syrjäisimpään nurkkaan ja käperryin kasaan. Annoin vihdoin itkun tulla. Olisin halunntu nyyhkyttää mieluummin jossain yksityisemmässä paikassa tai juosta vaikka suoraan metsään mutta en voinut, koska nuo ketun syömät katin roikaleet vahtivat meitä ja meidän jokaista pikku liikettämme. Oloni sen kuin meni pahemmaksi ja pian en enää saanut ajatuksistani enää mitään tolkkua ja hengitin jo todella kiivaasti kyyntelten valuessa silmistäni. Peräännyin vielä syvemmälle piilooni mutta olin varma, että jokainen kissa leirin aukiolla oli jo kuullut ja nähnyt minut. Halusin vain painua maan sisään ja mahdollisesti lopettaa koko hengittämisen.
“Hei”, kuulin äänen jostain tajuntani rajamailta.
“Onko kaikki hyvin?” ääni sanoi. En pystynyt vastaamaan ja koitin painautua syvemmälle piiloon.
“Hei. Katso tänne.”
Siirsin kyyneleiden peittämän katseeni kolliin, joka koitti puhua minulle. Tunnistin hänet Nopsatassuksi.
“Hyvä. Nyt koita hengittää rauhallisemmin”, Nopsatassu sanoi ja koitin totella häntä. Kuuntelin kollin hieman karheaa ääntä rauhoittuen pikku hiljaa. Kolli tuli hieman lähemmäksi mutta kavahdin heti taaksepäin.
“Voin pysyä tässä, jos haluat”, kolli naukui ja perääntyi hieman antaen minulle tilaa. Hengitykseni tasaantui vähitellen ja kaikki tuntui paremmalta.
“Kiitos”, kähisin edelleen itkuisella äänellä.
“Haluatko, että jään tähän?” kolli kysyi. Nyökkäsin. En halunnut näyttää heikolta mutta pelkäsin, etten selviäisi yksin. Nopsatassu istui viereeni ja silitti hännällään selkääni rauhoittavasti.
