Tähtimötaivas
Kirjoittaja: Saaga
Kohautin lapojani. Toisaalta minullakaan ei oikein ollut muita ystäviä kuin Karjuvirne.
“Ei kyllä minullakaan. Kuuhohteestakin on tullut soturi eikä meillä ole harjoituksia ja nyt oli tämä sairaus”, sanoin poiketen hieman aiheesta.
“Olet onnekas, kun parannuit. Joinakin hetkinä vaikutti siltä, ettei se ollut todennäköistä”, Karjuvirne sanoi ja katsoi minuun ihan hetken ennen kuin jatkoi taas polun tarkkailua. Astelin kollin vierellä ilmeettömänä.
“Luulin itsekin, että loppu oli lähellä. Oikeasti”, nau’uin ja katsoin vanhempaa soturia. Olin monena hetkenä – varsinkin huonoimpina hetkinä, kun olin oksentanut monta kertaa ja saanut yskän puuskia alituiseen – luullut, että kuolisin. Olin jopa pelännyt kuolevani. En siksi, että pelkäsin menettää elämäni, pelkäsin vain menettää Karjuvirneen. Olin myös tajunnut rakastavani tätä mutta en vieläkään päässyt selville siitä oliko rakkaus romanttista vai platonista. Päässäni alkoi käydä sellainen ajatusten surina, että pian en voisi lopettaa, jos en kääntäisi ajatuksiani pois tästä aiheesta.
“Olet minulle tosi tärkeä”, maukaisin. Koitin pitää ääneni vakaana mutta se tärisi hiukan. Halusin vain sanoa tuon lauseen kollille. Hänen piti minun mielestäni tietää se.
//Karju?
