Tähtimötaivas
Kirjoittaja: Saaga
Painauduin Karjuvirneen turkkia vasten ja olin lähellä menettää taas tajuntani mutta kollin turkin kosketus sai minut takaisin tajuihini vaikka kipu oli ottaa vallan. Jotain kollissa oli sellaista josta en ikimaailmassa haluisi päästää irti. Halusin pitää hänet siinä ainiaan. Tunsin kuinka kolli yhtäkkiä nousi ja lähti viereltäni. Leimusilmä oli palannut.
“Vaikuttaa siltä, että oikein mitään ei ole tehtävissä vaan mitää odottaa, että sairaus parantuu itsekseen”, parantajan ääni oli vakava. Sydämeni sykähti jännittyneesti. Jos kuolisin, en enää saisi käydä kävelyillä Karjuvirneen kanssa tai tehdä mitään muutakaan. Yhtäkkiä koko tulevaisuuteni tuntui romahtavan silmieni edessä.
“Toivoa kyllä on, mutta Tähtimötaivaan on annettava levätä ihan rauhassa nyt”, Leimusilmä jatkoi ja katsoi Karjuvirnettä. En erottanut kunnolla kummankaan kollin ilmettä. Silmissäni vilisi taas ja minun oli pakko sulkea ne.
“Pyytäisin sinua poistumaan nyt, Karjuvirne”, sanat kantautuivat juuri ja juuri korviini. Vastausta en kuullut mutta erotin silmät avattuani Karjuvirneen hahmon istumassa paikoillaan. Tiesin, ettei hän jättäisi minua. Kuononi eteen työnnettiin kasa siemeniä.
“Syö nämä niin saat levättyä”, tajuntaani kantautui käsky. Nielin siemenet marisematta, koska kipu tuntui taas kaikkialla ja uupumus painoi edelleen raskaasti. Pian simenten nielemisen jälkeen minusta alko tuntua tosi uuvuttavalle ja lihakseni tuntuivat pettävän. Raajani painoivat monen monen suuren kiven verran. En tiennyt oliko Karjuvirne jäänyt vierelleni vai oliko hän mennyt jo pois mutta tärkeintä oli se, että parantuisin. Tuntui oikealta, että saavuttaisin kollin kanssa jonkin muotoisen tulevaisuuden vaikka en tiennyt vielä missä merkeissä se tapahtuisi. Rakastin Karjuvirnettä syvästi ja olin kiintynyt häneen mutta eniten minua asiassa pelotti se, etten tiennyt oliko rakkaus platonista vai romanttista. Pian kaikki ajatukset katosivat mielestäni ja jäljelle jäi unen rauha.
