Tähtimötaivas
Kirjoittaja: Saaga
Jäin hetkeksi toljottamaan maata typertyneenä. Olimme muutenkin pysähtyneet hetkeksi joten pystyin sulatella juuri kuulemaani hieman helpommin. Karjuvirne välitti minusta noinkin paljon? Yhtäkkiä päälleni vyöryi kauhea paine siitä kuinka kohdella soturia tästä eteenpäin. Olin hänelle yleensä aika kylmä ja neutraali niinkuin muillekin mutta en viitsinyt kiusata Karjuvirnettä sillä tavalla kuin joskus muita kissoja, kun he kävivät hermoilleni. Tämän jälkeen en ainakaan uskaltaisi halveksia häntä ääneen. En kyllä mielessänikään. Puuskahdin.
“Jatketaan”, nau’uin ja jatkoin askellustani. Karjuvirnekin lähti taas kävelemään mutta piti ihan pienoista etäisyyttä hetken ajan ennen kuin aloin hidastaa. Pysähdyin hetkeksi yskimään mutta pääsin heti jatkamaan matkaa. Karjuvirne silmäili minua huolestuneena.
“Pitäisikö alkaa pikku hiljaa kääntyä takaisin leirin suuntaan?” kolli kysyi. Nyökkäsin hitaasti ja varovasti. En olisi halunnut mutta minua alkoi väsyttää jo. Olin maannut parantajan pesässä niin kauan, että ymmärrettävästikin kuntoni oli heikentynyt. Siitä sain syyttää vain itseäni ja typerää yskätautiani.
Parisen kuuta ja monen monta keskustelua sekä rasittavaa kokemusta myöhemmin olin siirtynyt takaisin soturin tehtäviini. Kun arki rullasin kuten aikaisemmin, huomasin ahdistukseni helpottavan huomattavasti. Ei minulla ollut aikaa partioiden välissä muuhun kuin syömiseen ja muiden auttamiseen. En juurikaan jutellut muille kuin Karjuvirneelle ja, jos juttelin en kauaa. Muut kissat olivat inhottavia, ärsyttäviä, itsekkäitä ja heidän kanssaan oli vain vaikea olla. Karjuvirne oli kuitenkin poikkeus tuon kaiken keskellä ja se oli ihan mukavaa. Olin alkanut tunnustelemaan taas niitä tunteita, jotka olin huomannut jo aikoja sitten mutta vain tyrkännyt sivuun. Rakastin kollia kyllä mutta en tiennyt rakastinko häntä ystävänä vai jonain muuna. En tätä ennen ole rakastanut ketään. En ketään, jos emoa ei lasketa. Palauduin takaisin nykyhetkeen ajatuksieni syövereistä vain huomatakseni, että Karjuvirne lähestyi minua.
“Hei, Korppisiipi pyysi meitä partioon”, kolli naukui. Nyökkäsin ja nousin seisomaan. Seurasin Karjuvirnettä muun partion luo. Nopealla vilkaisulla arvioin partion kissat. Irvikita; hiljainen, ei todennäköisesti puhuisi minulle, hyvä niin. Kuusihäntä sekä Naavatassu; keskittyisivät varmaan toisiinsa. Saisin siis pysytellä Karjuvirneen kanssa. Irvikita lähti tassuttamaan ulos leiristä muu partio vanavedessään.
“Onnea saalistamiseen”, Perhotassu huikkasi meille kävellessään ohitsemme. Naaras vaikutti niin hilpeältä. Tekopyhää ja inhottavaa. Painuisi jonnekin mistä häntä ei kuule. Karjuvirne vilkaisi minuun.
“Näytät aika äreältä. Onko kaikki hyvin?” hän kysyi. Kohautin lapojani.
“Mikä hätänä?” Karjuvirne kysyi nyt huolissaan. Minua ärsytti ja teki mieli rähjätä kollille mutta en uskaltanut.
“Kaikki hyvin. Turhaan huolehdit minusta”, murahdin kärttyisenä ja tassutin muiden perässä ulos leiristä. Karjuvirne tuli perästäni. Lähdimme lumen täyteiseen metsään tehtävänänämme ruuan hankkiminen. Emme varmaan tulisi löytämään yhtään mitään ja kuolisimme kaikki nälkään. Parempi niin. Ei olisi ketään kelle näyttää kuinka vahva oli vaikkei oikeasti ollut ja vaikka oikeasti oli vaikeaa.
//Karju?
