Tähtimötassu
Kirjoittaja: Saaga
Oli kuin Mutalammen murhayritys olisi luonut minun ja Karjuvirneen välille jonkun kummallisen tunteen. Ainakin minun puolestani tuntui siltä, että kolli olisi aina ollut katsomassa perääni ja nyt vasta osoittanut sen oikeasti. Liljatuuli oli edellispäivänä kertonut vatsani haavan parantuneen. Minulla ei ollut enää kipuja ei lainkaan mutta ainoa kipu oli katsella muiden menevän ja tekevän asioita ympärilläni muille, itselleen mutta pahinta oli, kun joku toi minulle ruokaa ja tarjosi seuraa. Yritin kieltäytyä aina jollain verukkeella, joka ei olisi liian arvattava valhe. Kestin entistäkin vähemmän muiden kissojen seuraa ja ympärilläni vilisevät kissat ahdistivat enemmän kuin ikinä. Istuin aukion laidalla katsellen taivaalle. En suoraan sanoen ajatellut sen suuremmin mitään vaan yritin sulkea ahdistuksen pois ajatuksistani.
“Saapukoon, jokainen oman riistansa metsästämään klaanikokoukseen!” Mesitähti huudahti ja kiinnitti huomioni itseensä. Hämmennyin nähdessäni Malvatassun kävelevän itsetyytyväisen oloisena tassuttelevan Minttuliekin vierelle istumaan. Itsekin nousin ja tassutin emoni toiselle puolen. Emo oli ainoa kissa sitten Karjuvirneen lisäksi, johon luotin sydämmelläni ja hengelläni. Minttuliekki katsahti minuun tietäväisenä. Huiskautin häntäni käpällilleni siististi ja sukaisin parikertaa käpälääni odottaessani, että muut soturit, oppilaat, pennut ja klaaninvanhimmat saapuisivat kuuntelemaan päällikköämme, joka minun surkealla tuurillani sattui myös olemaan isäni.
“Tänään olemme kokoontuneet yhden tärkeimmän seremonian äärelle”, valkoturkkinen kolli naukaisi ja kohdisti katseensa sisareeni Malvatassuun.
“Väärävarjo, onko Malvatassu valmis ansaitsemaan soturinimensä?” Mesitähti kajautti siirtäen katseensa Väärävarjoon – Malvatassun mestariin. Sydämeni sykähteli nopeammin ja aloin hermostua. Nimittäisikö isäni Malvatassun? Nimittäisikö hän myös minut tänään vai saisinko odottaa ennen kuin olisin kokonaan toipunut? Vain jäisinkö ikuisiksi ajoiksi oppilaaksi – ei ei se ollut mahdollista… eihän?
“On, hän on opetellut soturintaidot ja kunnioittaa lakiamme. Hän on valmis soturiksi”, Väärävarjo naukui ja Mesitähti nyökkäsi.
“Kiitos, Väärävarjo. Malvatassu astuhan eteen”, kolli sanoi hymyillen reippaasti. Painauduin Minttuliekkiä vasten, kun Malvatassu asteli isämme eteen ylpeästi leuka koholla.
“Malvatassu, olet opiskellut ahkerasti ymmärtääksesi lakimme ja tapamme ja sinusta on aika tulla soturi. Lupaamaan, että suojelet klaaniasi, jopa henkesi uhalla?” Mesitähti kysyi juhlallisesti. Hännän pääni vääntyili hermostuneesti käpälieni päällä.
“Lupaan”, Malvatassu naukui ääni täynnä omahyväistä itserakkautta. Pyöräytin silmiäni, eikö siskoni osannut olla edes vähän hillitympi itsekkyytensä kanssa.
“Siinä tapauksessa, Malvatassu sinä olet tästä lähtien Malvaruusu!” Mesitähti naukaisi iloisesti ja klaani puhkesi hurraamaan Malvaruusun uutta soturinimeä:
“Malvaruusu! Malvaruusu! Malvaruusu!”
Huusin itse mukana vaimeasti mutten sen kummemmin innostunut karjumaan sisareni nimeä, koska välimme eivät olleet mitä lämpimimmät. Kun huudot olivat vaimentuneet Mesitähti kohdisti katseensa minuun ja sitten Karjuvirneeseen, joka istuin hiukan kauempana minusta. Katsahdin Minttuliekkiin ja emoni katsahti minuun. Hän nuolaisi korviani.
“Karjuvirne, onko Tähtimötassu valmis soturiksi?” kuulin Mesitähden äänen sanovan. Sydämeni kiihdytti lyöntejään, kun Karjuvirne katsahti minuun. Hänen silmissään oli lempeä katse.
“Tähtimötassu on ollu hyvin ahkera ja on oppinut kunnioittamaan tapojamme ja lakejamme. Hän on todella valmis saamaan soturinimensä”, Karjuvirne sanoi äänellä, josta erotin tutun lempeyden ja huolehtivaisuuden sävyn. Räpäytin silmiäni kiitollisena hänelle ja – pian entinen – mestarini hymyili minulle. Käänsin katseeni Mesitähteen, kun tuo puhui.
“Tähtimötassu astuhan eteen”, Mesitähti sanoi ja odotti, kun nousin ja tassutin isäni eteen.
“Tähtimötassu sinä olet opiskellut ahkerasti ja Tähtiklaani kunnioittaa sitä. Lupaatko puolustaa klaaniasi jopa henkesi uhalla?” päällikkö kysyi. Kysymys oli painava ja tiesin, että jos vastaisin kieltävästi minusta ei varmasti tulisi soturia moniin kuihin mutta en osannut vain möläyttää “lupaan” sen enempää miettimättä. Hetken hiljaisuuden jälkeen nostin leukani.
“Lupaan”, sanoin. Ääneni sävy ei ollut itsevarma eikä epävarmakaan se oli… minunlaiseni. Neutraali ja mitäänsanomaton.
“Siinä tapauksessa, Tähtimötassu sinut tunnetaa tästä lähtien Tähtimötaivaana!” Mesitähti sanoi iloisena.
“Tähtimötaivas! Tähtimötaivas! Tähtimötaivas!” kissat hurrasivat. Kaikista kissoista ensimmäiseks käännyin kohti Karjuvirnettä ja astelin tuon luokse rauhallisena.
“Onnea Tähtimötaivas”, Karjuvirne naukui hymyillen. Hymyilin vienosti itsekkin mutten näkyvästi. Sisälläni tuntui ihana lämpöinen ilo.
“Kiitos. Kiitos kaikesta”, sanoin hiljaisesti.
//Karju?
