Taivaslaulu
Kirjoittaja: Lonely Warrior
Katsoin silmät sädehtien Merkuriuksen komeaa hahmoa ja nousin ylös.
“Mennään vain. Kyllä minä jaksan, älä huoli”, kehräsin kollille ja lähdin astelemaan kohti uloskäyntiä tämän rinnalla.
Ulos pesästä tultuani ilman kylmyys yllätti minut, mutta se ei haitannut minua, sillä tiesin saavani nojautua Merkuriuksen lämpimään karvaan. Vilkaisin taivasta, joka oli lähes täysin kirkas ja tähdet asettivat sen syvään tummaan sineen kauniisti toinen toistensa rinnalle. Sydämeni pamppaili hieman nopeammin aina, kun turkkini osui vierelläni astelevan kumppanini pitkään karvaan. En jaksanut kävellä ihan yhtä nopeasti kuin ennen, mutta Merkurius odotti minua kärsivällisesti ja hidasti askeleitaan aivan minun tahtini mukaisesti. En olisi voinut löytää parempaa kumppania. Uskoin tosiaan Merkuriuksen olevan minun sielunkumppanini. Se mistä olin koko elämäni haaveillut.
“Jäädäänkö tähän?” kolli ehdotti ja osoitti kuonollaan kohtaa, johon lumi oli tamppautunut tiiviiksi maaksi, joka ei enää takertuisi pitkiin turkkeihimme inhottaviksi kokkareiksi.
“Jäädään vain.”
Siihen me istuuduimme ja kohotimme katseemme tähtiin. Minä nojauduin juuri suunnittelemallani tavalla Merkuriukseen ja asetin pääni tämän rinnalle. Kuulin hiljaa hänen sydämen sykkeensä ja minusta oli ihanaa, kuinka se silloin tällöin hypähteli aivan uudella innolla, kun vilkaisin Merkuriusta silmiin tai sanoin hänelle jotain.
“Ovatkohan Ariel ja Pluto jotkut noista tähdistä?” kuiskasin hieman haikeasti, mutta silti hymyillen, sillä uskoin, että heillä ei olisi mitään hätää rajan toisella puolen. Tunsin kuinka Merkurius nojasi vielä taaemmas katsoakseen lukuisia tähtiä entistä laajemmin.
“Jos ovat, he ovat varmasti nuo kirkkaimmat”, kolli sanoi ja kun kohdistin katseeni hänen perässään tiettyyn yötaivaan osaan, näin kaksi rinnakkain kimaltavaa tähteä ja niiden kirkkaan tuikinnan.
“Olet oikeassa”, sanoin hiljaa ja painoin poskeni kumppanini valkeaan karvaan, “minä rakastan sinua. En olisi koskaan uskaltanut edes toivoa sinunlaistasi siunausta.”
Oli hyvin pimeä yö, kun heräsin tuntemaani kipuun. Haukoin henkeä, kun osasin yhdistää jo ennenkin kokemani tunteen syntyviin pentuihin. Valtava huolen hyökyaalto kulki ylitseni yhä uudestaan ja uudestaan, sillä Liljatuulen mukaan pentujen syntymiseen piti olla vielä aikaa. *Tapahtuisiko se taas?*
“Aurinkokajo”, sanoin, mutta naaras ei hievahtanutkaan.
“Aurinkokajo! Pennut syntyvät”, ärähdin hampaitteni välistä kun uusi kivun puuska väristeli kehoani. Aloin kuulostamaan jo epätoivoiselta, mutta en yksinkertaisesti kyennyt nousemaan ylös raastavalta tunteelta.
“Aurinkokajo, herää nyt ole kiltti”, mutta itkuinen ääneni ei ollut tarpeeksi kova herättämään syvästi kuorsaavaa naarasta. Sitten kasteeni osui hänen pediltään minua lautasen kokoisilla silmillä tuijottavaan Loistopentuun.
“Loistopentu, herätä emosi”, yritin sanoa niin lempeästi kuin vain saatoin. Käännyin toiseen suuntaan irvistämään ylitseni pyyhkäisevää tuskaa ja kun se taas laantui käännyin yhä minua tuijottavan Loistopennun puoleen. Hän ei hievahtanutkaan.
“Herättäisitkö emosi? Minulla on hänelle tosi tärkeää asiaa.”
Sitten, hän viimein nousi ja kipitti emonsa kuonon eteen ja alkoi huhuilla sinikilpikonnakuvioista naarasta nousemaan:
“Emo, Taivaslaululla on joku hätä.”
Ja vähän aikaa piipitettyään Aurinkokajon silmät rävähtivät auki ja muutaman hetken sisäistettyään ympärillään tapahtuvia asioita, hän kääntyi puoleeni.
“Tulevatko pennut?”
Nyökyttelin tuskaisesti.
“Menen hakemaan Liljatuulen. Tule Loistopentu, mennään ulos”, hän komensi pentuaan ja he työntyivät kiireesti ulos.
Yritin hengittää tasaisesti, sillä Liljatuulen kanssa keskustellessa oli käynyt ilmi, että sen pitäisi helpottaa kipua. Olin kertonut parantajalle edellisestä synnytyksestäni ja hän oli sen seurauksensa tarkistanut minut hieman tavallista useammin.
Minua pelotti hirveästi. Pelko oli paljon realistisempi nyt, kuin minään aikaisempana hetkenä. En halunnut haudata poikiani tai tyttäriäni enää mullan alle. Heillä pitäisi olla oikeus elää. Hampaani puristuivat taas epämiellyttävän kovaa toisiinsa kun pidättelin älähdystä.
“Taivaslaulu?” kuulin Liljatuulen keskittyneen äänen. Silloin huomasin vasta sulkeneeni silmäni lujasti kiinni, kuin se jotenkin lievittäisi tuntemaani kipua. Kun avasin ne, näin Liljatuulen jännittyneet kasvot, joissa huolekseni näin myös vähän pelkoa. Liljatuulikin tiesi, että nyt oli aivan liian aikaista.
“Asetu makuullesi”, naaras ohjeisti varmana. Tein niin kuin hän käski, mutta nostin pääni ylös ja pyysin:
“Merkurius. Hakekaa Merkurius tänne”, Liljatuuli meni hetkeksi hämilleen, mutta lopulta osasi liittää palaset yhteen ja nyökkäsi. Samassa Leimutassu säntäsi pesään valikoima erilaisia tarvikkeita hampaissaan.
“Leimutassu, käy kutsumassa Iltakaiku paikalle”, mestari pyysi oppilastaan. Mustavalkoinen kolli nyökkäsi ja lähti reippaasti ulos pesästä.
Liljatuuli kyseli paljon olostani ja ohjeisti minulle mitä kaikkea minun pitäisi tehdä tietyissä synnytyksen vaiheissa. Hän ojensi minulle myös kepin ja sanoi, että sen pureminen auttaa kun kipu on pahimmillaan. Olin kiitollinen hänen avustaan, vaikka vastaukseni olivatkin suurimmaksi osaksi tiuskaisuja tai muita hieman epäkohteliaampia ilmaisuja. Naaras tuntui ymmärtävän.
Kun Merkurius saapui pesään, olin todella helpottunut hetken aikaa. Sitten taas kipu ravisteli minua ja suuntasin keskittymiseni aivan muihin asioihin. Tällä kertaa kipu ei enää laantunutkaan. Hengitykseni tiheni ja muistan sanoneeni jotain Liljatuulelle. Sitten keppi tuli tarpeeseen ja upotin hampaani syvälle sen kovaan pintaan. Silloin Liljatuuli kumartui tutkimaan sammalen päällä makaavaa pientä nyyttiä vain todetakseen hyvin hyvin hiljaa Merkuriukselle:
“Kuollut.” Silti näin sivusilmällä, kuinka Liljatuuli yritti tarmokkaasti nuolla pentua hereille.
Silloin sydämeni särkyi tuhansiksi sirpaleiksi, enkä enää voinut pidätellä itkua. Mieleni muistutti minua hetkestä, kun synnytin yksin pentuni vain todetakseen niiden olevan kuolleita. Minun pieni pentuni liittyisi heidän joukkoonsa. Heidän pienet tassut eivät koskaan kävelisi maanpinnalla, eivätkä he koskaan näkisi kaunista, mutta niin julmaa maailmaa. Mitä minä olin tehnyt väärin? Olin välttänyt rasittamasta itseäni, olin syönyt tarpeeksi ja muutenkin pitänyt huolta itsestäni. Mikä minussa oli vikana? Kyyneleet noruivat kasvoillani valtoimenaan. Merkurius sanoi minulle jotain, mutta en kuullut. Miksi aina kävi näin?
Kipu sai minut puremaan keppiä uudestaan ja seuraava pentu liukui pedille. Liljatuuli pudisti päätään ja tuhosi viimeisenkin toivon kipinän sisälläni. Kolmas tuli melkein aivan heti toisen jälkeen ja kun Liljatuuli lausui seuraavat sanansa, aika tuntui pysähtyvän.
“Tämä on elossa. Kolli”, Liljatuuli sanoi silmät tyytyväisinä kiiluen ja ojensi pennun kumppanilleni ohjeistuksen kera. Epäilin olinko kuullut oikein, mutta kun ilman halkaisi terävä ja hyvin pieni vinkaisu, sain aivan uudenlaista energiaa.
Pian pentu asetettiin vatsani viereen ja tunsin syvää suojelunhalua pientä kiemurtelevaa pentua kohtaan.
Liljatuuli kokeili vatsaani ja totesi:
“Vielä yksi.”
En antanut itseni unelmoida, mutta rukoilin sydämeni pohjasta tähtiklaania. *Antakaa hänen elää. Teen mitä vaan, olkaa kilttejä!* Ja kun viimeinenkin pentu oli päässyt pentutarhan varjoihin, tunsin häntäni päällä kiemurtelua. Oloni oli uupunut, mutta nostin salamannopeasti päätäni katsoakseni olinko tosiaan tuntenut oikein ja niin minä näin toisen tarmokkaasti liikehtivän pennun.
Rojahdin pedilleni helpottuneena, surullisena, iloisena ja niin monen muun eri tunteen ympäröimänä, etten kyennyt edes nimeämään niitä kaikkia. Päällimmäisenä kuitenkin mieltäni painoi sanoinkuvaamaton väsymys.
“Merkurius”; sanoin vain ja kohtasin kollin katseen. Muuta en jaksanut sanoa, mutta se riitti.
//Ilta?
990 sanaa
