Taivaslaulu
Kirjoittaja: Lonely Warrior
Olimme asuttaneet Eloklaania jo neljännesosakuun ja hiirenkorva oli puhjennut. Ilma alkoi hiljalleen lämmetä ja sulattaa lunta. Puut tiputtelivat lehdiltään loskaista lunta ja se oli saanut turkkini märäksi. Elämä Eloklaanissa oli kuin heitto menneisyyteeni Kuolonklaanissa, mutta kuitenkin aivan vastakohta. Eloklaanin kissat olivat ystävällisiä ja avuliaita, eivätkä synkkiä sarkasminsuurkuluttajia. Elämä oli kaikin puolin hyväntuulisempaa, kuin synnyinklaanissani. Oli ollut melkoinen hyppy siirtyä takaisin klaanielämään jo melko kauan kestäneen erakkoelämäni jälkeen. Velvollisuudet kuitenkin toivat päiviin mukavaa rutiininomaisuutta, mutta en silti pitänyt sitä parempana kuin erakkoelämäämme perheenä. Olin tottunut siihen, että olin yhdessä vain pienen kissajoukon kanssa ja silloin aikaa Merkuriuksen kanssa oli rajoittamattomiin, mutta nyt klaani sai meidät välillä erilleen. Kumppanini oli elämäni tärkein kissa ja voisin helposti sanoa, että mitään klaaniaskareitakin tärkeämpi. Silti viihtyvyydessäni ei ollut suurta ongelmaa. Enemmän minua huolestutti Merkuriuksen viihtyminen. Hän tunsi olonsa kovin epämukavaksi ja hämmentyneeksi klaanikissana. Halusin uskoa, että hän vielä tottuisi. En missään nimessä halunnut hänen joutuvan elämään elämäänsä paikassa, joka ei tuntunut hyvältä.
Hyvä esimerkki siitä, kuinka Merkurius ei tuntenut oloaan kotoisaksi oli se, kuinka hän ei vain kerta kaikkiaan oppinut noudattamaan sääntöjä. Olimme juuri palaneet metsästysreissulta ja hän oli vähässä huomiossa syönyt saalistamansa hiiren. En tietenkään ollut vihainen, mutta jotenkin minun oli vaikea ymmärtää, miksi Merkuriuksen oli vaikea mukautua klaanielämään. Olin toki aivan väärä kissa ajattelemaan asiaa, sillä olin alunperin klaanikissa. Klaanit vain sattuivat pyörimään sääntöjen ympärillä.
”Anteeksi, että rikoin taas sääntöjä. Minusta tuntuu, etten vain millään totu tähän. Kaikki tämä on niin uutta ja outoa. Miten ihmeessä voisin kaiken tämän keskellä vielä opetella soturilainkin?” Merkurius naukui hiljaa kasvoillaan hentoisesti tuskainen ilme,”Miten sinä osaat toimia sen mukaisesti, vaikka Kuolonklaanissa ei edes tiedetty koko laista?”
”Voi Merkurius”, ääneni hiljeni hieman kollin nimen kohdalla, sillä olisi ollut enemmänkin kuin soveliasta käyttää hänelle annettua erakkonimeä, kun oltiin kissojen keskellä. Tuntui vain siltä, että tämä keskustelu pitäisi puhua suoraan Merkuriukselle, eikä Iltakaiku suodattimen lävitse. Kohdensin katseeni Merkuriuksen meripihkaisin silmiin ja hymyilin tälle lempeästi.
”Kyllä sinä vielä opit, olen aivan varma siitä. Joillain menee vain kauemmin. Minulle se on helppoa entisenä klaanikissana, koska olen tottunut elämään lukuisten eri sääntöjen mukaan ja kyllä varmasti sinäkin. Toivon tosiaan, että saat asetuttua kodiksi”, nau’uin ja katsoin kumppaniani rakkaudella, ”Voin vapaa-ajalla auttaa sinua niiden oppimisessa jos tahdot.” Merkurius nyökkäsi ja hymähti minulle.
”Ruska, tai siis Ruskatassu vaikuttaa niin iloiselta muiden ikäistensä seurassa. Se on sydäntä lämmittävää”, naukaisin hymy huulillani.
”Niin. Tämä oli hänelle täysin oikea ratkaisu. Tuntuu vieläkin oudolta kutsua häntä Ruskatassuksi”, paksuturkkinen kolli tokaisi vielä lauseensa loppuun sen, mikä oli ollut minunkin mielessäni.
”Olet oikeassa”, ääneni oli vain pelkkä huokaus. Miten ajat olivatkaan muuttuneet. Mietin aina silloin tällöin miten Dakotalla ja hänen perheellään meni. Myös Corona ja jopa minulle tuntemattomampi Fetus vierailivat mielessäni. En kuitenkaan ottanut heitä puheeksi, sillä tiesin, että se vain pahentaisi Merkuriuksen koti-ikävää.
”Mitä jos kysyttäisiin Minttuliekiltä saisimmeko tämän illan vapaaksi? Voisimme tehdä jotain ihan kahdestaan”, ehdotin, sillä kaipasin aikaa kahden Merkuriuksen kanssa ilman mitään velvollisuutta saalistaa tai tehdä jotain muuta samalla. Merkuriuksen silmät syttyivät ja hän nyökkäsi.
”Voin mennä heti kysymään”, sanoin, sillä huomasin Minttuliekin juuri juttelevan Utusielulle aukion laidalla. Lähdin tassuttamaan hyväntuulisesti varapäällikön luokse jättäen kumppanini odottamaan jännityksellä mitä tämä sanoisi.
Kun saavuin kaksikon luokse, kumpikin käänsi ystävällisesti tuikkivan katseensa minuun.
”Hei Taivaslaulu, mikäs sinut tänne liidättää?” Minttuliekki naukaisi lämpimästi. Hymyilin naaraille, jonka jälkeen kiinnitin katseeni pääosin varapäällikköön.
”Mietin vain, että olisiko mahdollista, että voisimme Iltakaiun kanssa hoitaa kaikki askaremme nyt päivällä? Olisi mahtavaa jos saisimme illan vapaaksi”, pyysin. Minttuliekki räpäytti silmiään muutaman kerran ja sitten tämän kasvoille kohosi mietteliäs ilme. Hetken mietittyään, hän sanoi:
”Kyllä uskon, että saan partiot järjesteltyä sillä tavoin, että saatte vapaata. Utusielu, sinähän olet tulevassa partiossa mukana, voisitko vaihtaa Taivaslaulun kanssa paikkoja siten, että sinä olisitkin myöhemmässä partiossa?” Minttuliekki kysyi kilpikonna kuvioiselta naaralta.
”Tietenkin!” tämä naukui ja vilkaisi minuun lämpimästi. Kasvoilleni nousi onnellinen ilme.
”Kiitos, kiitos ja kiitos!! olen sinulle velkaa tästä”, naukaisin Utusielulle, jonka jälkeen hyvästelin naaraat ja suuntasin hymyssä suin Merkuriuksen luo.
”Hän suostui! Minulla on suunnitelma, mitä teemme. Nähdään ennen auringon laskua leirin suuaukolla, minä lähden nyt partioon!” tokaisin erittäin iloisesti ja nopeasti Merkuriusta hyvästeiksi hyväntuulisesti nuolaisten.
Päivä kului madellen, mutta viimein tuli aika ennen auringon laskua. Ehtisimme hyvin kukkuloille vielä ennen kuin aurinko laskisi. Olin ajatellut, että menisimme yhdessä katsomaan auringonlaskua. Se oli klisee, mutta se oli myöskin romanttista.
Merkuriuksen saavuttua lähdimme taivaltamaan paikalle. Pian olimmekin kukkulan juurella, jonka päältä olisi loistava näkymä.
”Nyt kiivetään tuonne”, sanoin ja huidoin hännälläni kukkulan lakea. Merkurius katsahti minuun leikkisästi:
”Otetaanko juoksukisa?” Kolli tiesi olevansa minua hitaampi, mutta ehdotti kilpailua vain huvittelun vuoksi. Kasvoilleni nousi leikkisän kilpailullinen virnistys.
”Kiinni veti!” hihkaisin ja otin varaslähdön. Lähdin pinkomaan kovaa vauhtia mäkeä ylös. Pysähdyin puolimatkaan ja käännyin katsomaan missä kohtaa Merkurius tulisi. Hän oli vähän minua perässä, mutta silti pinkoi ihan kiitettävää vauhtia ylöspäin.
”Annan sinulle vähän etumatkaa”, kiusoittelin ja odottelin vielä hetken, ennen kuin lähdin toista kilpajuoksijaa karkuun. Nauroin itsekseni sen minkä hengästymiseltäni pystyin. Pian saavutin mäen huipun ja lysähdin maahan hengästyneenä. Hetken odoteltuani Merkuriuskin saapui paikalle hengästyneenä. Kierähdin selälleni ja katseeni harhaili pilvettömällä taivaalla, jossa alkoi näkyä hentoja oransseja sävyjä. Sitten vilkaisin Merkuriukseen, joka oli lysähtänyt vatsalleen makaamaan samalla tasaten hengitystään. Kierähdin myös vatsalleni.
”Minä taisin voittaa tämä erän”, naurahdin, jonka jälkeen nousin ylös istumaan, ”Katso, aurinko alkaa laskea!” Pitkäkarvainen kolli nousi ylös ja istahti viereeni.
”Onpa kaunista”, hän henkäisi. Hänen sanansa olivat kuin minun ajatuksistani tulleita. Auringonlasku tuntui vielä jopa tavallista kauniimmalta nyt. Tämä hetki oli jotenkin erityinen. Olimme tovin vain hiljaa ja ihastelimme, kuinka taivas hiljalleen värjäytyi tummemmin oranssin sävyin.
”Muistan vielä, kuinka olin vielä Kuolonklaanissa ja salaa aina iloitsin vierailuistasi”, sanoin samalla kääntäen katseeni kumppanini silmiin, ”On ihanaa, ettei minun enää tarvitse salata tunteitani sinua kohtaan. Minä rakastan sinua.”
//Mer? Sori jos täs tarinassa on jotain epäloogista, nyt on liian myöhä XD
929 sanaa
