Taivaslaulu
Kirjoittaja: Lonely Warrior
Nyökkäsin.
“Mielestäni ideasi on hyvä. Emme pärjää pienten pentujen kanssa keskenämme tähän aikaan vuodesta. Ja etsitään Corona, olen varma, että Tähtiklaani auttaa meitä tällä kertaa”, sanoin ja räpäytin silmiäni hitaasti. Merkuriuksen silmissä syttyi uudenlainen toivon kipinä. Coronasta erossa olo oli Merkuriukselle varmasti rankkaa. He olivat eläneet aina yhdessä siihen asti, kunnes ruskeaturkkinen kolli oli kadonnut. Minäkin olin tuntenut hänet ja minulla oli myös ikävä, mutta se ei ollut mitään verrattuna siihen mitä veli tunsi veljeään kohtaan.
“Kyllä kaikki järjestyy. Ihan varmasti. Pian meillä alkaa uusi elämä”; sanoin ja hymyilin ensin vähän, mutta lopulta kasvoillani loisti leveä ja ennen kaikkea toiveikas hymy. Kaikki järjestyisi.
Aamu valkeni raikkaana ja tavallista kylmempänä. Aurinko kurotteli kultaisilla säteillään pentutarhaan. En ollut poistunut moneen päivään pentutarhalta ja oloni alkoi olla sen mukainen. Halusin kipeästi päästä jaloittelemaan, mutta en suostunut jättämään silmäteriäni hetkeksikään yksin. Mikään ei saisi mennä pieleen. Olin pohtinut sitä oliko minun tähänastiset kokemukseni pentujen kanssa johtaneet tähän hurjaan suojeluviettiin, jota poikiani kohtaan tunsin. Katselin raukeana kuinka hännälläni peitellyt pennut alkoivat kiemurrella heräämisen merkiksi. He olivat kasvaneet jo hurjasti siitä, kun olin nähnyt heidät ensi kertaa.
“Huomenta”, kuulin pesän suulta, eikä minun edes tarvinnut katsoa kissan suuntaan kun jo tiesin Merkuriuksen tulleen paikalle.
“Huomenta”, vastasin ja aloin automaattisesti hymyillä. Pelkästään kollin läsnäolo sai minut jo onnelliseksi. Sitten olimme vain hiljaa ja katselimme jälkikasvumme pientä liikehdintää ja sillä hetkellä tuntui, kuin maailma olisi pyörinyt ainoastaan heidän ympärillään.
//Haave? Ilta?
231 sanaa
