Taivaslaulu
Kirjoittaja: Lonely Warrior
“Oletko nyt ihan varma, että olet kunnossa?” Lumihiutale sanoi siristäen silmiään ikään kuin arvioidakseen minua tarkemmin. Hänen äänestään kuulsi huoli. Katsoin häneen vakuuttelevasti:
“Ihan tosi Lumihiutale. Kaikki on ihan hyvin.” Olin koko aamun ollut hieman huonovointinen ja oloni oli ollut satunnaisesti hieman hutera. Se oli saanut ystäväni huolestumaan.
Lumihiutale jatkoi kävelyä eteenpäin, mutta huomasin hänen välillä vilkaisten minua sivusilmällä. Yritin näyttää mahdollisimman hyvinvoivalta, vaikka heikotus piinasikin minua vaihtelevina aaltoina.
“Älkää jääkö jälkeen!” kuului Okraviiksen huonotuulinen käsky edestä päin. Kiristimme tahtia ja saavutimme muun partion.
Ilma oli poikkeuksellisen kylmää ja kurkkuani vihloi ikävästi vetäessäni syvään henkeä. Lehtikato koputteli jo ovella, siitä ei ollut epäilystäkään. Rukoilin vain tähtiklaanilta, että seuraavat kuut olisivat armollisia Eloklaanille. Mieleni harhaili Dakotaan, Timiin ja Kaarloon. Mitenköhän he voivat? Minusta tuntui kauhealta ajatella sitä, minkälaisen selviytymiskamppailun he joutuisivat keskenään käymään kun heillä ei ollut klaania tukenaan. Merkurius mietti yhä Coronaa ja hänen kohtalonsa mietitytti minuakin aina niinä hetkinä kun oli hiljaista. Minulle oli vaikeaa, että Merkurius ei voinut saavuttaa täyttä onnellisuutta ilman veljeään ja jouduin näkemään hänen onnettomuutensa, vaikka se olisikin hyvin kätkettynä.
En ollut kertonut kollille siitä, kuinka vaikeaa minun oli ollut asettua klaaniin. Minusta tuntui, etten vieläkään ollut sopeutunut takaisin tähän elämään, jonka olin aikoinani jättänyt. Se oli ainoa salaisuus mitä oli koskaan häneltä pitänyt. En vain raaskinut kertoa, sillä en halunnut pilata hänen onneaan omalla epämukavuudellani. Hän ei enää sen jälkeen voisi nauttia elämästä näiden kissojen kanssa samalla tavalla tietäessään etten viihtynyt täällä.
Sitten minut taas valtasi hetkeksi se erikoinen tunne, joka oli piinannut minua koko tähänastisen päivän ajan. Onnekseni huomasin leirin häämöttävän jo lähellä ja tiesin, että pääsisin hetkeksi hengähtämään oloni selkeäksi.
Työnnyin sisäänkäynnistä Lumihiutaleen häntä hipoen kasvojani. Pian aukio levisi eteeni tuttuna ja eläväisenä. Lumihiutaleen ääni kuitenkin sai minut hätkähtämään ajatuksistani:
“Pitäisikö sinun kuitenkin käydä tarkistuttamassa itsesi Liljatuulen luona? Näytät vähän huteralta”, siniharmaa naaras ehdotti. Tai se tuntui enemmänkin ohjeistukselta kuin ehdotukselta. Katsoin ystävääni kulmieni alta ja olin aikeissa sanoa olevani kunnossa – ehkä aikomaani terävämmin. Näin kuitenkin hänen silmistään, että hän oikeasti välitti ja kasvoilleni levisi lämmin ja kiitollinen hymy.
”Mitä minä tekisinkään ilman sinunlaistasi ystävää”, kehräsin minua vanhemmalle kissalle. Lumihiutale näytti helpottuneelta saadessaan minut vakuutettua.
“Lupaan kysyä Liljatuulelta hänet nähdessäni, ettei tämä ole mitään vakavaa”, lupasin osoittaen katseeni ystäväni silmiin.
“Liljatuuli, odota!” huudahdin nähdessäni nuoren parantajanaaraan luikahtavan aukion reunaa pitkin. Hänen meripihkasilmänsä kääntyivät tarkkaavaisina minun suuntaani löytääkseen häntä kutsuneen kissan.
“Ai hei Taivaslaulu.” Huomasin naaraan äänessä kireyden. Klaania vaivaava epidemia oli varmasti erittäin suuri taakkaa parantajan harteilla. Sydäntäni pisti, että joutuisin lisäämään hänen taakkaansa minun ongelmillani.
“Minua on vaivannut heikotus ja ajattelin kysyä sinulta, että eihän se voi olla mitään vakavaa?” kysyin varovasti. Entä jos minulla olisikin viheryskä? Ajatus sai minut kauhistumaan ja tuntui kuin näkymätön käärme olisi kietoutunut kaulani ympärille.
Näin Liljatuulen nyökkäävän:
“Voisin tutkia sinut nopeasti, mutta ei mennä parantajan pesälle, ettet altistu viheryskälle”, Liljatuuli sanoi rauhallisesti ja hymähti minulle rohkaisevasti. Silloin hänen silmistään heijastui viime päivien aiheuttaman työn väsymys.
Niinpä Liljatuuli tutki minut. Hän pyöri ympärilläni ja myhäili välillä jotain itselleen ja lopuksi tunnusteli vatsaani. Sitten hänen silmänsä syttyivät.
“Taivaslaulu, kaikki on hyvin”, Liljatuuli sanoi lempeästi. Huokaisin helpottuneena, mutta jännityin kun huomasin parantajakissan aikovan vielä sanoa jotain.
“Onnittelut, odotat pentuja. Ehkä kolme, hyvällä tuurilla neljä.”
Silloin tuntui kuin aurinko olisi alkanut paistaa kirkkaammin. Linnut alkoivat laulaa kovempaa ja maailma oli aivan uudella tavalla värikäs. En saanut sanaa suustani yrityksistäni huolimatta.
“Nyt minun täytyisi palata pesälleni, mutta jos sinulla tulee jotain kysyttävää tai muita oireita, muista tulla luokseni”, naaras painotti. Nyökkäsin vain häkeltyneenä. Tuntui kuin sydämeni olisi paisunut nelinkertaiseksi ja kykeni synnyttämään yhtä monta kertaa suuremman onnen tunteen. Jäin istumaan siihen hetken aivan yksikseni ja odotin, että saisin sisäistettyä asian. *Kolme, ehkä neljä pentua?!* Innostus alkoi kutitella minua hellästi ja olisin vain halunnut juosta muutaman kerran leirin ympäri. Valitettavasti minua vaivannut heikotus ei ollut kadonnut taikaiskusta ja olisin varmaan tömähtänyt maahan ottaessani yhdenkään liian lennokkaan askeleen.
Merkurius! Minun täytyy kertoa Merkuriukselle! Meistä tulisi vanhempia. Me saisimme pentuja. Mieleni keksi koko ajan uudenlaisia keinoja ilmaista juuri kuulleeni ilouutiset.
Lähdin etsimään kumppaniani miettien millä tavalla paljastaisin asian hänelle. Harjoittelin itsekseni mitä sanoisin ja kuvittelin miten hän tulisi reagoimaan.
Sillä hetkellä olin onnellisempi kuin olin pitkään aikaan ollut. Ja kun viimein näin elämäni kollin, olisin vain halunnut yli-innokkaasti kailottaa hänelle kaiken, mutta en tehnyt niin. Hillitsin itseni ja aloitin keskustelun sanoin:
“Minulla on sinulle asiaa.” Merkurius mittaili minua katseellaan yrittäen ennustaa olisiko sanojeni sävy positiivinen vai negatiivinen. Yritin hillitä onneani ja pitää kollia jännityksessä vähän pitempään, mutta minusta tuntui että hän oli huomannut jotain hyvää tapahtuneen.
“Mitä nyt?” hän kysyi. Olin hetken hiljaa ja sitten päästin hymyn vapaasti valloilleen:
“Me saamme pentuja!”
//Ilta? 😀
759 sanaa
