Taivaslaulu
Kirjoittaja: Lonely Warrior
Kiersin leiriä jo kolmatta kertaa etsien kuumeisesti kumppanini laikukasta hahmoa. Olin herännyt ansaituilta päiväunilta vain hetki sitten kamaliin painajaisiin. Leirissä oli alkanut kiertää huhu viheryskästä aikaisemmin aamulla, mutta Mesitähti ei ollut vielä varmistanut mitään, mitä hän luultavasti kyllä tekisi pian, jos kissojen puheet pitivät paikkansa. Olin herännyt henkeä haukkoen painajaiseen, jossa läheiseni olivat jokainen odottaneet kuolemaansa viheryskän kourissa. Minun kurkkuani kuristi ja happi ei tuntunut kulkevan juuri ollenkaan. Jalkani tuntuivat veteliltä ja tunsin lihasteni tärisevän vaalean turkkini alla. Minua pelotti. Minua pelotti aivan kauheasti.
Jatkoin päätöntä kävelyäni leirin halki. Kaikkea järkevää ajatteluani verhosi nyt tumma läpipääsemätön verho, joka esti kaiken itseni rauhoittelun. Ahdistus oli saanut minusta sellaisen otteen, että pelkäsin, ettei se koskaan irrottaisi. Yritin vetää syvempään henkeä, ikään kuin se auttaisi saamaan happea paremmin, mutta se ei auttanut. Minä halusin nyt vain Merkuriuksen luokse. Hän oli turvapaikkani. Hän oli toivoni hädän hetkellä. Se, joka osasi aina valita oikeat sanat rauhoittaakseen sisälläni riehuvan ahdistuksen, mutta nyt en nähnyt häntä missään.
Ja aivan kun nuo sanat olisivat toimineet jonkinlaisena rukouksena, Merkurius asteli sisälle leiriin aivan Okraviiksen huonotuulisen ilmeen perässä. Suorastaan rynnistin kollin suurta hahmoa kohti. Halusin vain hänen syleilyynsä ja unohtaa koko muun maailman edes hetkeksi.
“Merkurius!” Oli puhdas vahinko, että kutsuin kaikkien muiden kuulleen kumppaniani hänen erakko nimellään klaani nimen sijaan, mutta sillä hetkellä en välittänyt.
“Hei Taivaslaulu”, kolli naukaisi, mutta kun hänen katseensa tavoittivat silmäni lämpiminä hän huomasi ahdinkoni, ”oletko kunnossa?” Hänen kulmiensa väliin muodostui huolestunut ryppy hänen kumartuessa puoleeni. Se tuntui siltä kuin hän suojelisi minua muulta maailmalta. Nyökkäsin vartaloni vieläkin täristen. Olin kunnossa nyt, kun hän oli siinä.
“Vaivaako sinua vieläkin se viheryskä?” Merkurius kysyi ja ohjasi minua hieman sivummalle. Nyökkäsin astellessani hänen vierellään. Olin kertonut hänelle jo aikaisemmin kuinka paljon pelkäsin Ruskatassun, hänen, isäni ja ystävieni puolesta. Merkuriuskin oli kovin huolissaan, sillä me molemmat tiesimme kuinka paljon Ruskatassu oli viime aikoina oleillut parantajan pesällä.
Nojauduin Merkuriuksen puoleen ja hengitin hänen tuttua tuoksuaan. Se sai minut hiljalleen rauhoittumaan ja kamalat mielikuvat läheisten kuolemasta haalenemaan.
“Minä olen vain niin huolissani. En vain saa ahdistusta karistettua. Pelkään, että jotain pahaa ja lopullista tapahtuu”, sanoin hiljaa ja siirsin päätäni siten, että näkisin kollin kasvot yhä kumppaniini nojaten. Merkurius nyökkäsi. Hän ymmärsi. Ja sitten hän sanoi lempeästi:
“Me selviämme kyllä, niin kuin olemme aina tähänkin asti selvinneet.”
//376 sanaa
