Talvikkitakku
Kirjoittaja: Aura
Talvikkitakku istuskeli yllättävän rauhallisena leirin suuaukon tienoilla. Hän oli kuullut Yövarjolta Laventelitaivaan lähteneen aamupartion matkaan ja punaturkkinen kissa odotteli siskonsa paluuta kuumeisesti. Eloklaani oli selvinnyt kahdella menetyksellä klaaneissa riehuneesta taudista. Talvikkitakku tunsi sydämessään oudon pistoksen ajatellessaan menehtynyttä Okraviistä. Heillä oli ollut kollin kanssa omat ongelmat, mutta siitä huolimatta hän jopa hieman kaipasi piikikästä kollia. Häntä oli ollut nimittäin kiva kiusoitella! Ei tosin yhtä kiva, kun Kuutamotassua, mutta ehkä kolli tuli toisena. Talvikkitakku oli tehnyt päätöksen klaanista lähtemisestä ja nyt hänellä oli enää kaksi tärkeää tehtävää, jonka jälkeen vapaus koittaisi. Hänen pitäisi hyvästellä Laventelitaivas ja Kuutamotassu, elämänsä tärkeimmät kissat, vaikkei hän sitä mustavalkean naaraan kohdalla kunnolla halunnutkaan myöntää. Pyh! Yökarvan hän oli hyvästellyt heidän kohdatessa. Naaras oli hänen ystävänsä, vaikkeivat he nyt hirveän läheisiä olleetkaan. Mesitähdelle, Minttuliekille tai kaksikon uusille, ”paremmille” pennuille hän ei ollut tuhlannut sanaakaan. Talvikkitakun korvat painuivat luimuun hänen ajatellessaan sitä kuinka hänet oli korvattu. Heitetty syrjään kuin eilispäivän riista! Pian valkoruskea naaras asteli partion mukana leiriin ja Talvikkitakku rynni muiden partion jäsenien ohi siskonsa seuraan.
”Talvikkitakku, varo vähän!” Laventelitaivas moitti siskonsa epäkohteliasta käytöstä, mutta Talvikkitakku lähti tuuppimaan naarasta syrjempään. Soturitar katsoi punaturkkista kissaa hieman hämmentyneenä, mutta väläytti sitten hennon hymyn siskolleen.
”Olen odottanut sinua siskoseni, minulla on tärkeää asiaa. Et ehkä tule pitämään tästä…”, soturinaaras aloitti varovaisesti ja kallisti hieman päätään. Laventelitaivas näytti entistä kysyvämmältä eikä keskeyttänyt siskonsa kiihkeää naukumista.
”Minä lähden Eloklaanista. Olen kyllästynyt isä- siis Mesitähden ja Minttuliekin tekemiin petoksiin. En anna kenenkään kohdella minua sillä tavalla millä he kohtelivat. He hylkäsivät minut!” Talvikkitakku murisi ja sihisi.
”Talvikkitakku, hetkinen nyt. Happea sisko, happea. Lähdet Eloklaanista?” Laventelitaivas sanahti epäuskoisena ja näytti siltä, että hänellä oli muutamakin vastaväite siskonsa tekemisiin. Talvikkitakun toimet tapahtuivat usein impulsiivisesti, mutta tätä hän oli jopa… muutaman hetken harkinnut.
”Palaan kyllä, sen minä lupaan. Tuon sinulle jotain hienoa tuliaisiksi, odotas vain! Pidä klaania pystyssä, katso Kuutamotassun perään. Olisin kiitollinen, jos kertoisit Mesitähdelle kuinka vihaan häntä ja toivon, että lähtöni saa hänet ajattelemaan muitakin, kuin itseään. En tule koskaan antamaan hänelle anteeksi sitä miten hän kohteli minua. Hän ei itse tajua kuinka väärin hän toimi minua kohtaan, hän on mitä surkein päällikkö!” naaras mourui ja hautasi kasvonsa Laventelitaivaan niskaturkkiin. Naaras tunsi kuinka muutamat kyyneleet vierivät alas suoraan Laventelitaivaan turkkiin ja naaraskissa nojasi koko painollaan vasten siskonsa kehoa.
”Minulle tulee ikävä sinua. Pysythän turvassa, ethän tee mitään liian hauskaa ilman minua? Pyytäisin sinua mukaani, mutta se olisi kohtuuton pyyntö. Elämäsi on täällä”, Talvikkitakku kuiskasi Laventelitaivaan korvaan ja vetäytyi sitten halistaan. Hän katsoi naarasta suoraan silmiin ja väläytti sitten iloisen virneen.
”En halua tehdä tästä turhan haikeaa, olenhan sentään Talvikkitakku! Palaan mukanani kasa upeita tarinoita ja seikkailuita, odota vain. Tulet kuulemaan niistä kaikista, olet ykköskissani, Laventelitaivas”, naaras lopetti monologinsa ja antoi nyt vuorostaan Laventelitaivaan puhua.
”Minullekin tulee ikävä sinua. Kaikista tyhmistä teoistasi tämä on ehdottomasti tyhmin, mutta en voi estää sinua lähtemästä. Tiedän ettei siitä olisi mitään hyötyä. Pidäthän huolen itsestäsi? Ja valaiskoon Tähtiklaani polkusi, minne ikinä se tuleekaan johtamaan”, Laventelitaivas kuiskasi. Siskokset katselivat hetken toisiaan ja painoivat mieleensä toisten piirteitä, sillä hetkeen he eivät toisiaan näkisi. Talvikkitakun silmiin osui Kuutamotassun mustavalkea turkki, vielä olisi naaraan hyvästely edessä..
”Rakastan sinua Laventelitaivas, olet paras sisko! Nähdään, minun on nyt hyvästeltävä vielä Kuutamotassu. Sen jälkeen minua ei pidättele enää mikään, ei sitten mikään!” punaruskea kissa naukui ja lähti virnuillen kohti Kuutamotassua.
”Kuutamoinen!” Talvikkitakku tervehti oppilasta iloisesti ja heittäytyi suoraan makaamaan naaraskissan päälle. Talvikkitakun sydän hakkasi ja perhoset täyttivät hänen vatsansa.
”Turkkisi on tänään harvinaisen pehmeä, voisin jäädä tähän pidemmäksikin aikaa. Mutta ainiin, en voikaan! Nimittäin, minä lähden pienelle seikkailulle”, Talvikkitakku naukui kuin se olisi maailman luonnollisin asia, että klaanikissa lähtee klaanista.
”Talvikkitakku, au! Astuit suoraan hännäntöpöni päälle”, Kuutamotassu tuhahti, mutta katsoi sitten silmät sirrillä ystäväänsä.
”Seikkailulle? Viimeksi kun lähdit pienelle seikkailulle, sain ukkosmyrskyssä metsästää sinua. Se oli aivan järjetöntä”, Kuutamotassu muistutti naarasta, joka hihitti huvittuneena. Se oli ollut Talvikkitakusta hauska päivä!
”En tarkoita aivan sitä. Tällä kertaa lähden hieman pidemmälle, minä nimittäin jätän klaanielämän toviksi taakseni. Olen kyllästynyt entisten vanhempieni tekemiin petoksiin. Haluan elää, nähdä maailmaa! Kokea erilaiset tuulet turkillani ja hengittää. En pysty tekemään sitä täällä, en niin kauan kun he ovat elossa. Tämä ei ole kuitenkaan lopullista, ainoastaan pieni vaihe mikä minun on suoritettava”, Talvikkitakku selitti Kuutamotassulle.
Talvikkitakku katsoi jopa hieman murheellisena Kuutamotassua. Hän piti naarasta parhaana ystävänään ja vaikka naaras olikin yksi hiirenaivo, hän jäisi silti kaipaamaan mustavalkeaa kissaa. Talvikkitakku räpäytti silmiään ja tuijotti maahan peittäen tunteensa virnuiluihin.
”Roska silmässä, tiedäthän?” naaras naukaisi hiljaisena ja katsoi taas Kuutamotassua syvälle silmiin. Olivatko ne aina olleet noin vangitsevat?
”Minun pitäisi tästä varmaan mennä, seikkailut kutsuvat! Enkä halua törmätä Mesitähteen tai niihin mukamas sisaruksiini”, punaturkkinen kissa naukaisi ja väläytti nopeasti hampaitaan. Jos jotain hän ei jäisi kaipaamaan, niin heitä!
”Voit kertoa Mesitähdelle, että en ole lainkaan pahoillaan, että lähdin hyvästejä jättämättä. Ja että en tule koskaan antamaan hänelle anteeksi sitä, että hän sulki minut pois perheestäni! En ole lainkaan pahoillani hänelle, että hänen yksi pennuistaan syntyi kuolleena”, Talvikkitakku naukui tunnekuohuissaan tuohtuneena ja katsahti päällikönpesälle nyreänä. Hän halusi Mesitähden saavan tietää tunteensa useammalta kissalta. Hänen ilmeensä kuitenkin kirkastui ja naaraan häntä kaarteli taas korkealla taivaalla.
”En halua kuitenkaan tuhlata viimeisiä hetkiämme synkistelyyn ja petturista puhumiseen! Pidä huoli itsestäsi, Kuutamotassu äläkä hanki minua parempaa ystävää. Hah, se olisi mahdotonta! Jos et ole saanut soturinimeäsi minun palatessani, olet velkaa minulle kolme aamupartiota ja velvollinen vaihtamaan sammaleni kuun ajan! Niin ja odotan myös lämmintä riistaa tarjoiltuna päivittäin suoraan sammalilleni” Talvikkitakku virnisti ja töytäisi naarasta leikkisästi. Talvikkitakku kietoi häntänsä Kuutamotassun selän ympärille ja katsoi toista hyväntuulisesti.
”Haluan vain, että tiedät.. Että. Että vaikka oletkin yksi hiirenaivoinen pikkukatti, olet minulle siitä huolimatta hyvin tärkeä, jopa enemmän kuin ystävänä”, punaruskea kissa lipsautti, mutta ei katunut sanojaan. Kuutamotassu näytti menevän Talvikkitakun sanoista hieman hämilleen eikä mustavalkea naaras virkonut niihin mitään.
”Pitää rientää, seikkailut odottavat minua! Tuon sinulle jotain eeppistä tuliaisiksi, tulet vielä yllättymään”, naaras maukaisi ja iski Kuutamotassulle silmää. Talvikkitakku puski naarasta poskeen ja sukaisi vielä toisen korvaa leikkisästi.
”Näkyillään joskus! Tulen paikalle, kun sitä vähiten odotatte”, Talvikkitakku naukaisi ja irtautui toisen turkista väkisin. Talvikkitakku vilkaisi vielä viimeisen kerran ystäväänsä, mutta lähti sitten jolkottelemaan kohti leirin suuaukkoa. Hän pysähtyi suuaukon kohdalle ja katsoi leiriä. Hän painoi mieleensä sen näkymät ja turvallisuuden, sillä hetkeen hänellä ei olisi pysyvää pesää.
”Hyvästi Eloklaani ja petturit, tervetuloa uusi elämä!” Talvikkitakku hihkaisi kovaan ääneen ja toivoi, että hänen äänensä kiirisi myös pentutarhalle saakka. Aukion kissat kääntyivät naaraan suuntaan, joka virnisti ja pinkaisi juoksuun. Talvikkitakku antoi käpäliensä rummuttaa maata. Naaras oli jännityksestä soikea, hän ei malttanut odottaa näkevänsä kaikki uudet maisemat ja pääsevänsä tutustumaan kaikkiin uusiin kissoihin. Keitä hän tulisikaan tapaamaan? Olisiko muualla uusia klaaneja? Sitä Talvikkitakku ei tiennyt, mutta pian hän tietäisi! Talvikkitakku ylitti pian rajan ja soi vielä viimeisen silmäyksen Eloklaanin reviiriin, jonka lehtisade oli vallannut. Olisikohan lehtisade myös kaikkialla muualla?
