Talvikkitakku
Kirjoittaja: Aura
//VIIKONLOPUN KP-BOOSTI
Minun ja Kuutamolaineen välit tuntuivat menneen lopullisesti. Minä olin päättänyt, että näyttäisin naaraalle mitä hän menetti! Huiskautin häntääni päättäväisesti ja marssin oppilaiden pesästä takaisin aukiolle. Oli minullakin paljon ystäviä keiden kanssa viettää aikaa, kissathan suorastaan jonottivat minun seuraani, eikö…? Viileät sadepisarat putosivat oksalta suoraan kuononi päälle ja saivat minut aivastamaan äänekkäästi. Kenenköhän kanssa minä tänään haluaisin viettää aikaa? Näin Järviloisteen ja Kujekullan juttelevan aukiolla innostuneena. Päätin, että lyöttäytyisin heidän seuraan! Siitäkin huolimatta, että Järviloiste oli minusta todella tylsä, tavallinen ja mauton kissa. Kujekulta taas oli mielestäni jollain tapaa outo. Naaras oli aiemmin vaikuttanut olevan ihan sekaisin. Olin kerran erehtynyt juttelemaan naaraalle ja hän oli selittänyt jotain, että hänen kuollut veljensä oli elossa. Siis ihan sekaisin, tillin tallin! Kuutamolaine ja Virnakukka osuivat silmiini, joten kipitin häntä korkealla uusien ystävieni luokse. Kukaan ei voisi vastustaa minun seuraani! Olinhan minä niin hurmaava ja kiva. Heittäydyin kaksikon väliin ja puoliksi Järviloisteen syliin. Hymyilin mahdollisimman maireasti ja päästin pehmeän maukaisun.
“Tervehdys ystäväiseni! Mitäs te täällä puuhailette, onko teillä jotain uusia juoruja?” utelin viikset leikkisästi värähdellen ja venytin kroppani oikein pitkäksi. Nostin käpäläni kohti taivasta ja venytin nekin mahdollisimman pitkäksi. Aistin, että tunnelma muuttui hieman varautuneeksi ja kiusalliseksi, mutta minä sivuutin sen täysin. En halunnut, että Kuutamolaine luulisi minua ihan yksinäiseksi, jonka seuraan kukaan ei halunnut liittyä. Minulla oli vain aivan vääränlainen maine muiden keskuudessa, kukaan ei tuntenut minua oikein.. Kumpikaan kissoista ei sanonut mitään, vilkuilivat vain toisiaan. Niin epäkohteliasta!
“No, minäpäs olin rajakahakassa hetki sitten. Taidtelin yhtä hurjaa kuolonklaanilaissoturia vastaan ja se vasta olikin aikamoinen. No, Tupsutassu oli ylittänyt rajan ja-” selitin, kunnes Järviloiste keskeytti minut:
“Meillä oli tässä Talvikkitakku juttu kesken. Jos puhutaan joskus toiste?”
Luimistin hieman korviani Järviloisteen työntäessä minut alas. Kierähdin kuuraiseen maahan selälleni ja ähkäisin. Kova maa osui inhottavasti selkääni vasten. Miksi Järviloiste oli noin tehnyt? Se ei ollut tuntunut kivalta! Katsoin hämmentyneenä vuorotellen Kujekultaa, vuorotellen Järviloistetta. Kujekulta hymyili hieman pahoittelevana, mutta Järviloiste katseli minua hieman hoputtavana. Nousin pikaisesti tassuilleni ja katsahdin kolliin hieman suutahtaneena.
“No, ihan sama!” mutisin ja talsin pois. Onnekseni Kuutamolaineen ja Virnakukan turkkeja ei enää näkynyt aukiolla. En olisi jaksanutkaan valkoharmaan naaraan ilveilyjä. Jos Virnakukka vielä kerran hymyilisi minulle niin maireasti, niin vetäisin häntä ihan varmasti kuonoon! Koska minua ei oltu määrätty partioon eikä Salviakatsettakaan tuntunut huvittavan kaitsea minua, marssin takaisin oppilaiden pesälle. Se oli tähän aikaan päivästä todella hiljainen. Minun lisäkseni pesää asutti vain Kiurutassu ja Tupsutassu. Kiurutassu vaikutti ihan siedettävältä. Naaras oli ainakin kohtuullisen rohkea. Tupsutassu taas oli todella tylsä ja kaiken lisäksi myös huono taistelemaan! Me olimme osuneet samaan rajakahakkaan ja Kuolonklaanin partion soturi oli jopa päästänyt hänet ja Kääpäpunan menemään. Kuinka noloa! Jos joku soturi päästäisi minut säälistä menemään sen takia, että en olisi osannut taistella, en varmaan koskaan kehtaisi näyttää naamaani Eloklaanin leirissä. Toisaalta, olihan Tupsutassu vielä oppilas.. Ehkä kolli oppisi myöhemmin. Haukottelin kita ammolla ja kävin petisammalilleni kerälle. Ei minua oikeastaan edes väsyttänyt. Minulla ei vain ollut mitään tekemistä! Vaikka Mesitähti olikin alentant minut oppilaaksi, eivät taitoni kaivanneet harjoitusta. Olin varmasti yksi klaanin nopeimmista, ketterimmistä ja siisteimmistä tyypeistä! Työnsin kuononi sammaliin. Taas yksi päivä oli mennyt lorviessa. Päätin, että seuraavana päivänä minä tekisin jotain oikeasti hyödyllistä! Ehkä minä jopa yrittäisin lähestyä kissoja muillakin keinoin.
Laahustin partion perässä silmiäni pyöritellen. Miksi ihmeessä Korppisiipi ei osannut katsoa keitä laittoi samoihin partioihin? Minua ärsytti, että jouduin katsomaan Virnakukan pärstää jatkuvasti. Huokaisin ja mutisin jotain itsekseni. Laskin mielessäni jo sekunteja siihen, että pääsisin eroon Virnakukasta ja voisin viettää aikaa kivojen kissojen kanssa. Ehkä jopa lähtisin Laventelitaivaan kanssa metsälle! Tosiasiassa minä olisin halunnut lähteä naaraan kanssa katsomaan emomme, Minttuliekin hautaa. Olin halunnut käydä siellä jo pitkään, mutta minä en vain pystynyt. Yksin olisi ollut helpompi mennä, mutta kaksin..? Ei todellakaan! Pelkkä ajatuskin siitä, että minun pitäisi näyttää jollekin toiselle kissalle oma heikkouteni noin avoimesti tuntui vaikealta. Laventelitaivas oli minulle kaikista läheisin, mutta siitäkään huolimatta emme olleet tällä tasolla. Merkitsin rajoja ja säpsähdin, kun joku koputti minua olalleni.
“Hei, etkö sinä kuunnellut minua? Onko korvissasi vaikkua?” kuului ylimielinen ja naseva ääni. Käännähdin silmät suurina ja vilkaisin naarasta tulistuneena. Pelkästä äänestä olin jo arvannut kuka minulle puhui. Virnakukka.. Väläytin naaraalle hampaitani ja hoin itselleni, että sivuuta naaraan sanat, sivuuta naaraan sanat, mutta minä en pystynyt.
“Pidä pää kiinni! Minä tiedän kyllä mitä minä teen”, ärähdin pentumaisena ja yritin astella Virnakukan ohitse, mutta Kuutamolaineen ilmestyminen keskeytti aikeeni. Eivätkö nuo kaksi osanneet pysyä toisistaan hetkeäkään erossa? Pyöräytin silmiäni, riippuvaiset. Minua ei todellakaan huvittanut nähdä Kuutamolainettakaan saati puhua toiselle, mutta siinä hän nyt seisoi. Yhtä kauniina, kuin aiemminkin. En ehtinyt ottamaan osaa enkä arpaa naaraiden sanaharkkaan, mutta tyydyin vain seurailemaan uteliaana kaksikon kiihtynyttä keskustelua. Mistä ihmeestä nyt nyt keskustelivat? Uteliaisuuteni kasvoi kasvamistaan, onneksi olin osunut keskelle tätä keskustelua! Eipä se Virnakukkakaan ollut mikään itse täydellisyys, ha-haa, ajattelin tyytyväisenä hymyillen, kunnes he pudottivat todellisen pommin. Jäykistyin ja tuijotin kaksikkoa järkyttyneenä. Olinko minä kuullut oikein, oliko korvissani oikeasti vaikkua? Aluksi en saanut sanaakaan suustaan, joten Virnakukka vain jatkoi virnuiluaan ja kietaisi häntänsä Kuutamolaineen ympärille. Lopulta olin ehtinyt hetken prosessoida kaksikon kertomaansa.
“Tekö, kumppaneita? Älkää naurattako!” tuhahdin ärtyneenä, mutta kumpikaan heistä ei nauranut tai kertonut sen olleen vain huonoa vitsiä. Eli he eivät vitsailleet?
“Selvä, ihan sama! Pitäkää toisenne, hankkikaa vaikka tuhat pentua! Minua ei kiinnosta, pysykää erossa minussa”, murisin tulistuneena ja lähdin marssimaan pois partiosta. Minulle oli ihan sama, vaikka minä saisinkin kuulla tästä Salviakatseelta. Minä en enää ikinä suostuisi partioimaan kummankaan kissan kanssa.
“Te voitte vaikka muuttaa erakoiksi, minua ei kiinnosta!” huusin vielä olkani ylitse ja nostin kuonoani tyytymättömänä.
“Talvikkitakku hyvä, sinähän se tässä olet aiemmin harrastanut katoamistemppuja. Emme me Kuutamolaineen kanssa tekisi mitään sellaista”, Virnakukka naurahti huvittuneena ja sai minut entistä enemmän suuttuneeksi. Jos minä olisin päällikkö, olisin häätänyt Virnakukan jo matkoihinsa. Ihan sama, vaikka toinen olisi kuinka hyvä soturi, jos hän oli tuollainen hiirenaivo. Lähdin ripein askelin kohti leiriä ja tuhahtelin askelieni tahdissa. Että Eloklaanissa olikin typeriä kissoja! Ihan totta, miksi Mesitähti oli ottanut tälläisiä kissoja Eloklaaniin? Miten minä edes voisin löytää itselleni sopivia ystäviä, jos tässä olivat kissat mistä valita? Ehkä minä sitten tutustuisin vaikka Kiurutassuun. Naaras vaikutti edes jokseenkin sopivalta, vaikka olikin oppilas.
”Vielä minä teille näytän”, sopersin itkuisena. Minä en halunnut itkeä Kuutamolaineen perään, mutta en voinut itselleni mitään kyynelien valuessa pitkin poskiani.
KP-boosti käytössä
