Talvikkitakku
Kirjoittaja: Aura
Kujakissayhteisön ja Kuolonklaanin aloittaman taistelun päätteeksi Eloklaani oli häädetty nummille. Sieltä eloklaanilaiset olivat valinneet itselleen väliaikaiseksi leirikseen kukkulan. Aikuisille kissoille pesiä ei riittäneet, joten kissat saivat lämpönsä lämmittämällä toinen toisiaan. Talvikkitakku oli hereillä ja katseli tuikkivia tähtiä. Hän oli saanut taistelussa muutamia pintanaarmuja, ei onneksi sen suurempia vammoja. Talvikkitakku kiitti Tähtiklaania vikkelistä kintuistaan ja hyvistä taistelutaidoistaan. Sen sijaan Mesitähteä hän syytti taistelusta. Jotain kolli oli tehnyt väärin, kun Kuolonklaani oli lyöttäytynyt outoja kulkukissojen kanssa yhteen. Kenties Mesitähti oli riistänyt muiltakin jotain tai sitten rikkonut klaanien yhteisiä sopimuksia. Oli miten oli, Talvikkitakku kantoi kollille suurta kaunaa. Hän ei ollut varma oliko hän edes taistellut biologisen isänsä puolella eilisessä taistelussa. Jos Kuutamolainetta tai Laventelitaivasta ei olisi, hän olisi vaihtanut välittömästi puolta. Talvikkitakku huomasi yön synkässä pimeydessä tutun hahmon siluetti. Istuskelija oli Mesitähti. Soturinaaras vilkaisi rauhallisesti nukkuvaa Kuutamolainetta ja nousi sitten ylös. Hän halusi puhua isälleen, tarkemmin ottaen entiselle sellaiselle. Isänä Talvikkitakku ei ollut Mesitähteä pitänyt enää kuihin.
Talvikkitakku tuijotti Mesitähteä itkuisena, raivoissaan. Kolli oli riistänyt häneltä kaiken, melkein jopa Kuutamolaineenkin. Naaras ei olisi antanut päällikölle koskaan anteeksi, jos Kuutamolaine olisi menehtynyt eilisessä taistelussa.
“Olet vienyt minulta melkein kaiken!” Talvikkitakku parkaisi ja antoi kyyneliensä valua poskilleen. Pakkanen puri hänen turkkiinsa ja yö oli jäätävän kylmä. Kuu valaisi kukkulaa ja tähdet tuikkivat kertoivat Tähtiklaanin katselevan, suojelevan Eloklaania. Pian Talvikkitakku suorastaan huutoitki eikä tehnyt elettäkään astuakseen lähemmäksi Mesitähteä. Miksi kolli ei voinut nähdä hänen sisälleen ja huomata miltä hänestä tuntui? Miksi kukaan ei ottanut naarasta tiukkaan haliin ja luvannut, että hän oli turvassa? Miksi kukaan ei antanut Talvikkitakulle niitä tunteita mitä hän todella halusi tunteita? Talvikkitakku ei välittänyt siitä, että muut kissat saattaisivat herätä hänen mekkalointiinsa. Tämä oli hänen hetkensä.
“Ensin veit minulta perheeni! Sitten häädit minut klaanista. Sinun takiasi minun piti lähteä. Sitten eilen syttyi sota, KUUTAMOLAINE OLISI VOINUT KUOLLA”, Talvikkitakku ärisi ääni väristen. Naaraan ääni sortui aina välillä, Talvikkitakku ei jaksanut enää. Jos Kuutamolaine olisi menehtynyt, hänelle ei olisi jäänyt Laventelitaivaan lisäksi enää ketään. Naaraasta tuntui, että hän oli tuntenut elämänsä aikana enemmän ulkopuolisuutta ja surua, kun rakkautta. Talvikkitakku halusi vain tasoittaa sisällään kiehuvat myrskyt ja tyrskyt, mutta ei tiennyt kuten. Talvikkitakusta tuntui, että hän ei tiennyt enää mistään mitään.
“Olen niin ulkopuolinen elämässäsi. Minä luulin, että löytäisin rauhan erakkona, en löytänyt. Tiedoksesi vain, että.. että. En taistellut eilen sinun puolestasi, vaan muiden. Lopulta punaturkki otti askeleita kohti hämmentyneenä seisovaa Mesitähteä. Naaras rynnisti toisen luokse ja painoi kasvonsa kollikissan valkoruskeaan turkkiin. Hän ei ollut tuntenut Mesitähden turkin ohutta tuntua moneen kuuhun. Talvikkitakku ei edes muistanut milloin viimeksi hän oli ollut lähellä kollipäällikköä. Naarassoturi ei osannut sanoa oliko hän kaivannut tätä vaiko ei.
“En ole tuntenut oloani rakastetuksi pitkään aikaan. Olet aina vain niin kiireinen tai, tai sitten uuden perheesi kanssa. Miksi sinä hylkäsit minut? Yritin niin kovin, että minut huomattaisiin. Kuutamolaine oli ainoa joka huomasi minut. Tuskin edes tiedät, että me olemme läheisiä. Mitäpä sinä minun elämästäsi tietäisit, kun et edes halua tietää”, Talvikkitakku itki ja antoi kaikkien tunteiden tulla yhtenä tulvana ulos. Hän ei miettinyt sanojaan lainkaan, vaan antoi ensimmäisten sanojen tulla ulos hänen suustaan mitkä vain tulivat mieleen.
“Miksi kukaan muu ei voi huomata minua? Miksi sinä tai Minttuliekki ette huomaa minua?” Talvikkitakku kysyi voimattomalla äänellä. Kaikkien hänen typerien tempaustensa takana oli vain epävarma kissa, joka tahtoi tulla huomatuksi ja rakastetuksi. Lopulta hän irrottautui Mesitähdestä ja katsoi toista silmät punaisena, itkuisena ja katkerana. Talvikkitakun tunteet olivat niin sekaisin, että hän ei itsekään tiennyt mikä niistä oli päällimmäisin. Suru, katkeruus, viha, kateus?
“Pahimpina öinä olen toivonut, että menetät kaiken. Että uudet pentusi kuolevat, että Minttuliekki jättää sinut. Että Laventelitaivaskin kääntyy sinua vastaan, kuten minä. Jotta sinä tietäisit miltä minusta tuntuu, kun oma isä ei rakasta. Että saisit samanlaista kohtelua sinun isältäsi”, Talvikkitakku jatkoi ja vetäisi syvään henkeä. Hänestä tuntui, että hänen keuhkonsa sanoisivat itsensä irti tätä menoa. Naaraan kurkkuun sattui, kun hän oli pihissyt ja itkenyt niin kovaa. Kuiden aikana hän oli tuntenut pelkkää vihaa ja katkeruutta, kieltänyt itseltään sen kaiken surun. Talvikkitakku tärisi, osittain kylmyydestä, osittain raivosta, mutta enimmäkseen surusta.
//Mesi? 🙁
