Talvikkitakku
Kirjoittaja: Aura
Talvikkitakku oli niin turhautunut ja kyllästynyt Kuolonklaanin vallan alla olemiseen. Hänen koko vapaus oli mennyttä ja naaras tunsi suurta huolta läheisiään kohtaan. Hän meni suorastaan paniikkiin, jos Kuutamolaine tai Laventelitaivas olivat partiossa. Naaraan koko vapaa-aika menikin heistä huolehtimiseen. Sen sijaan häntä ei liiemmin kiinnostanut muut sukulaisensa. Olihan hän tuntenut jotain Minttuliekin kuollessa, mutta naaras oli edelleen vihainen vanhemmilleen eikä tiennyt miten pääsisi siitä irti. Talvikkitakku kuitenkin toivoi Mesitähden selviävän elossa, vaikka ei sitä kenellekään myöntänyt. Ei edes itselleen. Talvikkitakku ei myöskään halunnut kohdata tunteita mitä hänen emonsa kuolemasta oli seurannut, joten naaras vain uskotteli olevansa siitä täysin yli. Talvikkitakun kuolonklaanilaisten seurailu keskeytyi, kun hän kuuli jonkun kutsuvan häntä.
“Sinä, takku-ja punaturkkinen vätys”, kuului kylmä naukaisu aukion poikki. Talvikkitakun teki mieli olla nostamatta katsettaan muista kissoista, mutta lopulta hän huokaisi tyytymättömänä ja asteli aukion poikki häntä kutsuneen kissan luokse. Kollin ympärillä oli muitakin kissoja, joten Talvikkitakku päätteli, että häntä oltiin pyydetty partioon. Tylsää, niiin mahdottoman tylsää, naaraskissa mietti itsekseen. Hän kaipasi jotain huvitusta eivätkä mokomat hapannaamaiset kuolonklaanilaiset estäisi häntä pitämästä hauskaa. Olihan hän sentään itse Talvikkitakku, Mesitähden eli päällikön arvostettu tytär ja jokainen kuolonklaanilainen, joka julkeaa hyppiä hänen nenilleen, saisi kyllä käpälästä ja se oli saletti se! Tai jos joku taittaisi karvankaan hänen Kuutamolaineen kauniista turkista, niin naaras ei kyllä vastaisi seurauksista. Naaraskissa lähti kulkemaan Hiilihampaan, tummaturkkisen naaraan, jonka nimeksi Talvikkitakku muisteli Pimentovarjoa ja raidallisen oppilaan kanssa. Oppilaan nimeä Talvikkitakku ei muistanut, ei hänen muistissaan ollut tilaa tuollaisille turhanpäiväisille asioille. Hänen muistinsa täytti vain ja ainoastaan Kuutamolaineen pehmeä turkki, jota punaturkkinen kissa kaipasi kovin. Kun hän makasi Kuutamolaineen päällä, kaikki huolet ja murheet unohtuivat. Sen sijaan partioidessa kuolonklaanilaisten kanssa hän muisti ne. Talvikkitakku hölkkäsi oppilaan rinnalle ja näpäytti kollia hännällään.
“Kuulehan, pikkkuinen, Miten vanhempasi ovat päästäneet sinut tänne? Jäät jalkoihin, joudun jatkuvasti varomaan, etten astu päällesi. Eikö pentutarha olisi oikea osoite kaltaisellesi kissalle, jonka turkissa on vielä pentukarvaa?” Talvikkitakku naukui yrittäen provosoida oppilasta, jonka korvat kääntyivät kuuntelun merkiksi. Lokkitassu vilkaisi vanhempaa soturia murhaavasti, mutta ei vastannut mitään. Se ärsytti naarasta huomattavasti, kuka toinen oikein luuli olevansa? Joku niinkin tärkeä kissa, että ei voinut käydä keskustelua Talvikkitakun kanssa?
“Älä viitsi, olet kuolettavan tylsä!” Talvikkitakku jatkoi ja tuuppasi Lokkitassua niin, että kolli hieman horjahti. Talvikkitakku jättäytyi tahallaan hieman jälkeen, jotta Hiilihammas tai Pimentovarjo eivät olisi aivan niin täysin kuuloetäisyydellä. Talvikkitakku ei halunnut joutua ongelmiin Pimentovarjon kanssa, mutta mitä pahainen oppilas voisi tehdä? Toinenhan oli kevyt kuin höyhen! Naaras jatkoi Lokkitassun tuuppimista ja välillä yritti hampaillaan repiä kollia korvasta. Tylsää, hän halusi toimintaa!
”Älä viitsi, lyön viidestä hiirestä vetoa, että et edes osaa taistella ja sinut on laitettu säälistä tänne. Eikö Henkäystähdellä todella ole sinua parempia kissoja? Kuolonklaanilla taitaa mennä surkeammin, kun koskaan, jos sinä olet täällä edustamassa heitä..” takkuinen naaras provosoi vihollisklaanin kollia ja virnisti toiselle. Eloklaanilla onneksi meni paremmin, olihan hän sentään edustamassa heitä! Kuolonklaani ei koskaan pystyisi samaan mihin Eloklaani. He olivat voittaneet ensimmäisen erän, mutta toisen erän he tulisivat häviämään.
//Kokki?
