Talvikkitassu
Kirjoittaja: Aura
Talvikkitassusta tuntui, että hän halusi jäädä ikuiseksi ajaksi isänsä Mesitähden turkin lämpöön. He eivät olleet viettäneet aikaa näin sitten naaraan pentuaikojen. Kaikilla oli ollut omia kiireitä ja naaraskin oli yrittänyt keksiä itselleen tärkeää tekemistä. Lopulta karkailu ja muiden kiusaaminen oli jopa mennyt niin pitkälle, että hän oli ollut valmis uhraamaan soturinimensä. Talvikkitassu ei itse ymmärtänyt mikä häneen oli mennyt ja naaraan mieli suojeli oppilasta yrittämällä unohtaa viime aikojen tapahtumien yksityiskohdat. Lämpö läikähti Talvikkitassun sydämessä, kun Mesitähti suostui naaraan ehdotukseen. Naarasoppilas oli pelännyt isänsä vetoavan kiireisiinsä, joita päälliköllä oli riittänyt viime aikoina. Ja kyllä Talvikkitassu halusi ymmärtää, mutta samalla hän taas kaipasi molempiensa vanhempien huomiota kovasti. Naaras hetken harkitsi kysyvänsä pitäisikö heidän pyytää myös Laventelitassua ja Minttuliekkiä, mutta kumpaakaan ei näkynyt aukiolla. Talvikkitassu katsoi Mesitähden turkkiin murheellisena.
”Talvikkitassu, sinä et ole yhtään huonompi kuin muut oppilaat. Jokainen kehittyy omaan tahtiinsa, eikä sinun pidä verrata itseäsi muihin. Vaikka oletkin hieman ikätovereitasi jäljessä, se ei haittaa yhtään mitään. Sinulla on ollut vaikeaa viime aikoina. Olen ylpeä siitä, että uskallat nyt puhua minulle”, Mesitähti kuiskasi tyttärensä korvaan. Punaruskea kissa kehräsi isänsä sanoille pienesti ja painautui nyt yhtä tiukemmin vasten kollin vaaleaa turkkia.
”Eikä kukaan ole vastuussa Vaahteratassun kuolemasta, se oli onnettomuus, jonka Tähtiklaani oli määrännyt tapahtuvaksi. Yksikään elävä kissa ei voi toiveillaan aiheuttaa onnettomuutta. Se oli vain surkeaa sattumaa, eikä ollenkaan sinun vikasi”, kollipäällikkö huokaisi hiljaisella äänellä ja naaras nyökkäsi toiselle pienesti. Ei Talvikkitassu ollut koskaan pitänyt erakkosyntyisestä Vaahteratassusta, mutta ei naaras nyt mikään murhaajakaan ollut! Ei ainakaan halunnut olla. Pienen, mutta Talvikkitassusta ikuisuudelta kestävän hetken jälkeen he irtaantuivat toisistaan ja Mesitähti kysyi rauhallisesti millainen olo naaraalla oli nyt.
”Minulla on nyt parempi, niisk, olo. Ymmärrän nyt käyttäytyneeni hölmösti, kuin joku pahainen pentu!” Talvikkitassu nikotteli ja vaikka ei mitään sanonutkaan, alkoi hän nyt huolehtimaan siitä saisiko hän soturinimensä samaan aikaan muiden kissojen kanssa. Hänet ja Laventelitassu oltiin nimitetty yhdessä Ampiaistassun, Mehiläistassun ja Kimalaistassun kanssa. Millaisessakohan vaiheessa Ampiaistassu ja Mehiläistassu oli koulutuksensa suhteen? Talvikkitassu tiesi siskonsa edistyvän hienosti ja kateudensa takana hän oli naaraasta todella ylpeä. Kimalaistassusta Talvikkitassu ei edelleenkään välittänyt pätkääkään, mutta olisi parempi olla sanomatta sitä ääneen välttyäkseen kurjilta hankaluuksilta. Niitä hän ei tähän hetkeen kaivannut enää yhtään lisää.
”Minun pitäisi varmaan myös etsiä Okraviiksi tassuihini, heti huomenna”, Talvikkitassu naukaisi hiljaa ja antoi myös jo turkkinsa asettua. Olihan Talvikkitassun turkki aina pystyssä ja takussa, mutta tunteiden purkauksen seurauksena se oli suorastaan räjähtänyt.
”Mennäänkö, minua väsyttää..”, naarasoppilas naukui raukeana isälleen ja Mesitähti nyökkäsi tyttärelleen rauhallisesti. Talvikkitassu lähti sitten tassuttelemaan isänsä rinnalla, aivan toisen turkissa kiinni kohti päällikönpesää. Talvikkitassu ei muistanut koska viimeksi hän oli ollut siellä, mutta oliko sillä niin paljoa väliä?
”Laventelitassu ja emokin olisi varmasti tullut mielellään, mutta ollaanko kuitenkin kaksin? Toivottavasti Laventelitassu ei suutu, hänkin olisi varmasti mielellään viettänyt sinun kanssa aikaa”, naaras naukui ja toivoi, että Laventelitassu ei näkisi tätä tilannetta sellaisena, että hän oli varastanut Mesitähden naaraalta. Oppilas oli kuitenkin fiksu. Talvikkitassu käpertyi kollin vierelle karvapalloksi ja Mesitähden sukiessa hänen korviaan, alkoi Talvikkitassu valua kohti Höyhensaaria.
//Mesi?
