Tuikelintu
Kirjoittaja: Aura
Aamuauringon iloiset ja häikäisevät säteet loivat kauniita piiroksia Tuikelinnun turkille. Naaras oli herännyt tapansa mukaansa ennen aurinkoa ja aloittanut päivän omilla, itsenäisillä harjoituksillaan. Soturiaikojensa alusta asti naaraalla oli ollut tapana harjoitella lähes päivittäin jotain ja yleensä Tuikelinnun harjoitukset tapahtuivat ennen auringonnousua. Joskus naaras pyysi mukaansa muita kissoja, joskus hän viihtyi yksikseen. Tuikelinnusta ei koskaan tiennyt! Hän rakasti seuraa, mutta muut kissat arvostivat myös nukkumista. Naaraan viikset värähtivät.
Heti harjoitusten jälkeen Tuikelintu oli määrätty saalistuspartioon, jonka johtajana toimi Mehiläislento ja muina jäseninä oli Kuuhohde, Sädesäihke ja olipa Lieskakajon tuorein oppilas, Kiurutassukin päässyt mukaan partioimaan. Tuikelintu katseli ympärilleen ja yritti löytää katseellaan töpöhäntäisiä, pitkäkorvaisia ja mahdottoman nopeita eläimiä. Muut saaliit pääsivät yleensä karkaamaan Tuikelinnun käpälistä, mutta jäniksiä hän sai aina tasaisin väliajoin kiinni. Naaraskissan vatsa päästi pienen, mutta vaativan äänen. Tuikelintu oli jo aamulla taistellessa puita ja kiviä vastaan kuluttanut energiaa pienen kissalauman edestä. Tuoresaaliskasan koolla ei kuitenkaan voitu kehuskella, joten naaras ei ollut hakenut itselleen mitään syötävää. Metsä oli saanut kissat hiljenemään eikä kukaan kissoista päästänyt pihaustakaan. Se oli naaraasta tylsää! Partiointi oli vähintään toiseksi – ellei jopa paras – paras tapa tutustua klaanitovereihinsa. Tuikelinnun pää käännähti oikealle ja heti ensimmäisenä hänen katseeseensa osui Sädesäihke.
“Hei, Sädesäihke!” Tuikelintu tervehti oranssiturkkista kollia ja väläytti tuolle ystävällisen, leveän hymyn. “Kaunis sää tänään. Metsä ei ole enää loistossaan, mutta ehkä pian lumi valaisee koko metsän.”
Joka aamu naaraskissa säntäsi äkkiä aukiolle ja toivoi käpäliensä koskettavan lunta. Mutta tähän asti hänen käpälänsä olivat koskettaneet vain korkeintaan märkää maata. Tylsää!
“Hei, Tuikelintu”, Sädesäihke naukaisi ja nyökkäsi ystävällisesti.
“Sinullahan on tytär, Kärpästassu, eikö vain? Varmasti hienoa, että hän on jo oppilas. Kallahämy on varmasti mainio mestari”, Tuikelintu naukui ja luetteli nimiä, kuin vettä vain. Naaraan nimi-ja kasvomuisti oli ilmiömäinen. Hän painoi mieleensä jatkuvasti yksityiskohtia muista kissoista ja hänen oli hyvin helppo muistaa klaanitoveriensa suhteet.
//Säde?
