Tuikelintu
Kirjoittaja: Aura
“Eloklaani kieltämättä tarvitsisi lisää hyviä saalistajia. Onneksi oppilaiden pesässä on laumallinen soturinalkuja ja pentutarhakin on täynnä”, Tuikelintu naukaisi iloisesti. Jos saalistajapulaa ei laskettu, Eloklaanilla meni hyvin. Oppilaita ja pentuja oli enemmän, kuin pitkään aikaan! Vaikka lähestyvä lehtikato huolestutti Tuikelintua todella paljon, Eloklaanin tilanne antoi toivoa.
“Antaisipa Mesitähti minulle oppilaan! Jos ei Kimalaistoiveen pennuista tai Kehräpennusta, niin ehkäpä sitten seuraavista?” Tuikelintu haaveili hymyillen ja uppoutui hieman ajatuksiinsa. Kuinka upeaa olisi saada toimia mestarina nuorelle kissalle! Hän opettaisi saalistamaan, taistelemaan, kiipeilemään, uimaan… Lista oli loputon! Ja näiden lisäksi soturikoulutukseen kuului paljon muuta, kuten sosiaalisia taitoja, lempeyttä ja muiden kissojen kohtaamista. Tuikelintu halusi kasvattaa oppilastaan kissan, joka kohtaisi muut empatialla ja kohteliaisuudella. Tumps! Tuikelinnun eteen oli ilmestynyt, kuin tyhjästä suurikokoinen puunjuuri, joka oli saanut naaraan polvilleen – tai oikeastaan naamalleen. “Auts!” naaraskissa ähkäisi ja räpytteli silmiään. Hän oli taas unohtanut katsoa eteensä.. Naaraan ajatukset olivat olleet todellisuutta mielenkiintoisempia. “Sattuiko sinuun?”
Tuikelintu ravisteli päätään ja nousi ylös. “Ei sattunut, kiitos”, naaras naurahti ja vilkaisi Sädesäihkeeseen. Eikä, nyt turkkini on varmasti kamalassa kunnossa, Tuikelintu mietti tympääntyneenä ja sukaisi rintaturkkiaan muutaman kerran. Hän sukisi turkkinsa heti leiriin päästyään. Sitä ennen pitäisi saada edes jotain saalista tai taas yksi partio palaisi tyhjin tassuin.
“Taisin karkottaa kaiken riistan tällä kompastelulla”, Tuikelintu naurahti hieman turhautuneena ja huokaisi. “Tule, otetaan muut kiinni!”
Naaras lähti jolkottelemaan rennoin, sulavin askelin kohti partiota. Naaraan nopeudella välimatka pieneni kuitenkin hetkessä ja pian he olivat taas yhdessä muun partion kanssa. Tuikelintu maisteli ilmaa ja yritti saada kiinni jostain hajusta, mutta yksikään hajujälki ei tuntunut kuuluvan riistaeläimelle.
“Ovatko kaikki riistaeläimet kadonneet vai olenko minä näin huono jäljittäjä?” Naaraan lausahduksessa oli sopivassa suhteessa itseironiaa ja huumoria.
“Hei, kunhan saamme saalistuspartion hoidettua, niin haluaisitkohan sinä lähteä vielä tekemään jotain? Minä ajattelin jonain päivänä huiputtaa metsän suurimman puun. Se vasta on elämää! Tai sitten voisimme sukia turkkimme. Sinunkin turkkisi voisi kaivata sukimista, ainakin saalistuksen jälkeen.” “Ja en tietenkään tarkoita millään pahalla, muru. Eloklaanilaisten on vain syytä näyttää hyvältä!” Tuikelintu katsoi Sädesäihkettä hymyillen ja venytteli takajalkojaan. Kohta hän saisi pistää lihaksensa kunnolla töihin, kun he alkaisivat saalistaa. Sillä edellytyksellä, että joku saisi kiinni hajujäljestä..
//Säde?
