Tuikelintu
Kirjoittaja: Aura
“Hopsaa!” Tuikelintu kajautti iloisesti ja ponkaisi seuraavalle oksalle. Hän eteni oksa oksalta ketterästi kohti taivaankattoa tai ainakin puunlatvaa! Naaras ei ollut saanut itselleen seuraksi ketään, mutta oli sillä hyviäkin puolia. Ainakin hän voisi nyt kiivetä omaa tahtiaan niin korkealle, kuin jäiset oksat vain antaisivat. Hieman liukkaat ja kohmeiset oksat eivät antaneet hänelle kovinkaan hyvää pitoa, vaan hänen piti keskittää kaikki ajatuksensa kiipeilyyn. Lopulta naaras totesi olevansa sopivan korkealla ja hän istuutui oksalle katselemaan maisemia. Metsä näytti suorastaan ihmemaalta ylhäältä käsin. Tuikelintu käsitti erinomaisesti miksi oravat asuivat puissa. Kaikki näytti paremmalta täältä käsin, vau..
“Ja näin on taas yksi päivä muuttunut kertaheitolla paremmaksi”, Tuikelintu hykerteli yksinään tyytyväisenä. Aiheuttaisikohan rakkauskin samanlaisia tunteita? Että tavanomainen ympäristö näyttäisi ja tuntuisi entistä upeammalta? Haaveet täyttivät Tuikelinnun kropan vauhdilla. Kumppanin löytäneet kissat olivat niin onnekkaita. Tuikelintu saattoi vain kuvitella miltä sellainen rakkaus tuntui. Vapisuttelisikohan se viiksiä vielä klaaninvanhempana? Vai olisiko kumppanuudesta muuttunut vaisu oletusarvio, kuin olisi kotikisu kenellä nyt vain on ollut sitä ruokaa nenän edessä aina. Vai tuntuisiko se omanlaiselta taistelulta ja seikkailulta, saisiko sen löytää joka päivä uudelleen? Tuikelintu katseli taivasta unelmoiden. Oli miten oli, rakkaus tuntuisi varmasti mahtavalta. Tai tuntuihan se! Naaras koki rakkautta jokaista asiaa kohtaan, jopa tätä puuta kuka oli auliisti antanut luvan ihailla maisemia korkealta. Mutta rakkaus kumppania kohtaan.. Se oli erilaista, siitä Tuikelintu oli aivan varma. Tuikelintu lähti kapuamaan puuta alaspäin. Hän halusi palata leiriin, ehkäpä hänen elämänsä rakkaus odottelisi häntä siellä. Ei, Tuikelintu ajatteli. Hän lähtisi metsään! Siellä kohtaamista voisi jo kutsua kohtaloksi. Ja kohtalo… Tuikelintu oli aivan varma, että se suunnitteli rakkauden täyttämiä päiviä hänen varalleen. Alastulo sujui naaraalta melkein turhankin vauhdikkaasti, Tuikelinnun ajatukset olivat harhautuneet oraviin ja lintuihin, ja hän melkein kuvitteli voivansa lentää. Lopulta lumi kosketti naaraskissan tassuja ja Tuikelintu pysähtyi imemään metsän maisemaa itseensä. Jossain tuolla odotteli se oikea kissa.. Tuikelintu puhalsi ilmaan ja lähetti ilmavireen mukana toiveen:
“Hyvä kohtalo, tiedät mitä tehdä! Etsi minulle jotain kaunista, lupaan hoitaa loput itse!” naarassoturi kikatti hyväntuulisena ja ummisti silmänsä tyytyväisenä. Yksi, kaksi, kolme.. Naaras avasi silmänsä, mutta maisema oli yhtä hiljainen, kuin aiemmin. No, ehkä tuulella oli muitakin toiveita kontollaan. Kyllä hänen toive vielä käsiteltäisiin.
