Tupsutassu
Kirjoittaja: Aura
//VIIKONLOPUN KP-BOOSTI
Roikuin puun oksassa kaikin voimin ja yritin saada kammettua itseni oksalle. Syreenisumu oli päättänyt järjestää kiipeilyharjoitukset, mutta en varsinaisesti kiljunut riemusta. En ollut harjoitellut kiipeilyä, kuin kerran ja olin jo silloin tullut siihen tulokseen, että korkeat paikat eivät olleet minua varten. En voinut ymmärtää miten niin moni kissa tykkäsi kiipeillä. Korkeat paikat saivat pääni vain pyörälle ja käpälät hikoamaan. Maailma näytti niin erilaiselta sieltä päin katsottuna, jotenkin niin.. pelottavalta. Värähdin ja yritin sivuuttaa kauhukuvat mieleni perukoille. Nyt ei ollut kovin hyvä hetki ajatella niitä tai tippuisin saman tien. Keräsin jostain lisää voimaa käpäliini ja sain itseni oksalle. Ähkäisin ja vetäisin muutaman kerran syvään henkeä. En ollut kovinkaan korkealla maanpinnasta, mutta se riitti minulle. Olisin halunnut hypätä heti alas, mutta nähdessäni mestarin tyytyväisen katseen katsoin taas kohti latvaa ja mietin. Halusin saada Syreenisumun pakahtumaan ylpeydestä!
“Hyvä Tupsutassu, pystytkö kiipeämään vielä korkeammalle?” Syreenisumu kysyi minulta ja nyökkäsin välittömästi. Minä pystyisin siihen! Kunhan en vain katsoisi alas, kiipeäisi liian korkealle, tippuisi, katkoisi kynttäni tai… Ravistin päätäni. ‘Tupsutassu, nyt keskity’, muistutin itseäni ja tarrasin terävillä kynsilläni puunrunkoon kiinni. Lähdin kiipeämään runkoa pitkin varovaisesti ja päästessäni tarpeeksi lähelle seuraavaa oksaa, loikkasin sille. Katseeni kirkastui onnistumisen kokemuksesta ja hymyilin aurinkoisesti. Harkitsin jo, että olisin lähtenyt heti kiipeämään seuraavaa oksaa kohti, mutta se oli jo niin korkealla, että suorastaan huimasi. Tätä korkeammalle en kyllä uskaltaisi, mietin ja nielaisin. Toivottavasti Syreenisumu ei olisi hirveän pettynyt.. Häntäni kiemurteli hermostuksesta ja välttelin mestarini katsetta. Miten täältä edes pääsisi pois? Vilkaisin alas ja pupillini laajenivat. En halunnut myöntää, mutta nyt minua pelotti jo todella. Tuntui, kuin turkissani olisi muurahaisia, jotka yrittivät saada minut tuiskahtamaan alas. ‘Jos nyt tippuisin, kuinka monta luuta onnistuisin murtamaan?’, mietin kauhistuneena enkä ollenkaan kiinnittänyt huomiota siihen, että Syreenisumu jakoi minulle jo ohjeita.
“Tupsutassu, kuuletko minua?” huuto havahdutti minut ajatuksistani ja vilkaisin ruskeaturkkiseen mestariini. Joku toinen kissa olisi nauttinut maisemista. Metsä oli kauniin ja hennon usvan vaipassa, kuurainen ruohikko näytti myös kauniilta ja joku olisi voinut myös sanoa, että oli hienoa kun näki kauas. Minä en halunnut nähdä kauas.
“Ku-kuulen”, sopersin mestarilleni ja toivoin, että naaras olisi voinut taikoa minut luokseen. Olin kuullut tarinoita kissoista ketkä olivat jääneet jumiin korkeuksiin ja pelkäsin, että minulle kävisi samoin. Sitten joku joutuisi hakemaan minut ja Syreenisumu varmaan pitäisi minua maailman huonoimpana oppilaana! Ja Mesitähtikin jättäisi soturinimitykseni väliin.. Sen takia minun olisi pakko päästä alas omin avuin.
“Pääsetkö sinä nyt alas vai tarvitsetko apua? Muistatko vielä mitä minä neuvoin alas tulemisesta?” naaras kysyi ystävällisesti ja nielaisin. Kaikki Syreenisumun antavat ohjeet olivat kadonneet päästäni savun lailla, puff vain! Yritin kuitenkin muistella mitä Syreenisumu oli neuvonut. Että pitäisi laskeutua rauhallisesti, hätiköimättä ja hötkyilemättä. Ja ottaa kynsillä hyvä ote ja varoa liukkaita kohtia.. En vastannut mestarilleni mitään, vaan aloin miettimään taktiikkaani. Vaikka odotinkin kuumeisesti, että minä näkisin lumen, niin olin kiitollinen että elettiin vasta lehtisateen loppua. Olin kuullut, että lehtikadon aikaan puut olivat todella liukkaita ja onnettomuuksia tapahtui paljon herkemmin. Olin yrittänyt kinua Syreenisumulta, että me emme harjoittelisi kiipeilyä liukkaiden aikaan, mutta naaras ei ollut myöntynyt tahtooni. Ruskeaturkkinen soturi oli selittänyt, että pitäisi harjoitella kaikkia mahdollisia tilanteita, sillä joskus en voisi valita kiipeänkö lehtikadon aikaan puuhun vai en. Syreenisumu oli sanonut, että joskus voisi tulla tilanne missä joutuisin vaikka pakenemaan koiraa tai mäyrää. Tarrasin puunrunkoon varovaisesti ja lähdin laskeutumaan alas. Kun käpäläni koskivat kahisevaa ruohoa, kiljaisin ilosta ja loikkasin kokonaan maahan. Olin selvinnyt! Olin kiivennyt jopa toiselle oksalle, nähnyt vähän maailmaa ja nyt olin taas Syreenisumun vieressä. Ilo kupli rinnassani, koska en ollut hetkeen saanut harjoituksista yhtä hyvää onnistumisen kokemusta. Hymyilin mestarilleni leveästi ja naaras vastasi hymyyni omallani.
“No, eihän se ollut niin kamalaa? Hyvinhän sinulla meni!” Syreenisumu kehaisi ja näpäytti minun korvaani leikkisästi hännällänsä. Nyökytin innokkaasti. Hauskaa se ei ollut, mutta olin tullut siihen tulokseen, että kaikki asiat eivät olleet hauskoja. Ei se kuitenkaan tarkoittanut, että niistä ei voisi selvitä.
“Kamalaa se oli, mutta onnistuin silti!” henkäisin iloisena ja häntäni sojotti antennin lailla pystyssä. Häntäni nousi aina pystyyn, kun olin iloinen.
“Me voidaan nyt palata leiriin ja sinä saat syödä oikein hyvän aterian sen kunniaksi, että voitit pelkosi. Olit todella rohkea, Tupsutassu”, Syreenisumu kehui lämpimällä äänensävyllä ja lähti tassuttelemaan leiriä kohti. Jäin seisomaan silmät hämmästyksestä suurina. En ollutkaan ajatellut asiaa tuolta kantilta. En ollut yhtä rohkea, kun Kiurutassu. Mutta olin silti todella ylpeä, että en ollut perääntynyt. Päätin, että yrittäisin kohdata muut pelkoni samalla tapaa; juoksemalla päin.
“Tuletko sinä?” naarassoturi kysyi ja vilkaisi minua hieman huvittuneena. Viikseni värähtivät ja lähdin juoksemaan mestarini perään. Miten minä nyt näin olin jäänyt haahuilemaan? Hymyilin jälleen Syreenisumulle.
“Toivottavasti joku on löytänyt vesimyyrän, sellainen maistuisi”, naukaisin naaraalle silmät tuikkien. Söin mitä tahansa riistaa, mutta vesimyyrät kuuluivat suosikkeihini!
“Eiköhän me sinulle sellainen löydetä. Ja jos ei, niin ainahan sinä voit saalistaa oman vesimyyräsi. Paitsi että et ilman minua tai toista soturia, mutta ethän sinä nyt sellaista tekisi”, Syreenisumu naureskeli leppoisasti ja viikseni väpättivät. Naaras tunsi minut jo nyt hyvin. En ollut mitenkään kapinallinen, en koskaan rikkoisi sääntöjä tai uhmaisi Syreenisumun käskyjä.
Kun pääsimme leiriin, Syreenisumu vapautti minut ja juoksin tuoresaaliskasalle. Unohdin varoa muita ja meinasin törmätä siskoni mestariin, Lieskakajoon. Silmäni laajenivat ilosta, kollilla oli suussaan vesimyyrä ja se näytti ihan tuoreelta! Riistan hyvä tuoksu leijaili nenääni ja sai minut hymyilemään. Kolli laski myyrän tuoresaaliskasan päällimmäiseksi ja en enää malttanut odottaa. Tunkeilin kollin ohitse ja nappasin sen itselleni. Minä pelkäsin, että joku muu olisi ehtinyt ottaa sen.
“Anteeksi, Herra Lieskakajo! Mutta minun tekee niin kovasti mieli vesimyyrää ja-”, hölötin kollille, kuka vain heilautti käpäläänsä rennosti.
“Höpsis! Ota vain, se on juuri saalistettu”, oranssiturkkinen kolli vastasi ja astui tieltäni syrjään. Hymyilin kollille hieman hölmistyneen näköisenä. Turkkini oli pörrössä ja sotkussa, mutta en välittänyt. Nyt oli herkkuateriani aika! Katselin ympärilleni Kiurutassun tai jonkun muun tutun toivossa. Minä harkitsin jo pyytäväni Lieskakajoa seurakseni, mutta kolli oli jo kadonnut johonkin ja oletin hänen menneen tervehtimään pentujaan. Tassuttelin myyrä suussani aukion laitamille ja asetuin mukavaan asentoon. Laskin myyrän käpälien lähelle ja nuolaisin huuliani. Nyt oli aika syödä! Haukkasin vesimyyrästä ison palan ja pureskelin sitä antaumuksella. Lihan vahva ja riistainen maku täytti sisuskaluni ja olisin voinut hyppiä innosta. Jos kiipeilystä saisi joka kerta näin hyvää tuoresaalista, voisin kiipeillä päivittäin. Värähdin ajatuksesta, että minun pitäisi kiivetä huomenna uudelleen.. Hyvä on, ehkä ei päivittäin. Mielellään ei edes joka kuu, mutta harjoitukset olivat kuitenkin olleet tämän arvoiset.
KP-boosti käytössä
