Tupsutassu
Kirjoittaja: Aura
Syreenisumu oli vapauttanut Tupsutassun vapaalle. He olivat käyneet keräämässä sammalta ja pieni kolli oli itsestään kovin ylpeä! Syreenisumun mukaan hän oli nimittäin luonnonlahjakkuus sammalien keräämisessä. Tupsutassua hymyilytti, kun hän muisteli mestarinsa jakamia kehuja. Alkuperäisen suunnitelman mukaan heidän oli pitänyt käydä myös harjoittelemassa saalistamista, mutta metsästä oli kuulunut todella outoja ääniä ja he olivat palanneet leiriin. Syreenisumu oli vedonnut turvallisuuteen ja Tupsutassu oli ollut helpottunut, että hänelle oli osunut tällainen mestari. Vaikka kolli ei halunnut sitä paljastaa, niin häntä oli pelottanut todella paljon. Se ääni oli kuulostanut todella kovaääniseltä kehräyksen tyyppiseltä hurinalta. Kolli oli mielessään leikitellyt sillä ajatuksella, että metsässä majaili isokokoinen kissa. Tupsutassun ajatuksissa tuo isokokoinen kissa oli kuitenkin kiltti ja ystävällinen, kuin metsän oma suojelija! Siitä huolimatta Tupsutassu oli iloinen, että hän oli leirissä turvassa.
“Hei, Tupsutassu! Ja onnea vielä oppilasnimestäsi, oletko viihtynyt oppilaana?” kuului iloinen naukaisu mikä sai Tupsutassun säikähtämään. Kolli ponkaisi pystyyn, mutta siloitti turkkinsa, kun hänen katseensa ei kohdannutkaan jättikissan kanssa, vaan hänen edessään seisoi Säihkesammal, eloklaanilainen soturi. Naaras oli häntä vain hieman vanhempi, joten Tupsutassu pystyi rentoutumaan hieman enemmän. Tupsutassu kuitenkin tunsi pientä jännitystä, olihan Säihkesammal soturi ja kolli kunnioitti ylempiarvoisia kissoja suuresti.
“Hei, Säihkesammal. Kiitos! Oppilaana on hauskaa, mutta jännittävää! Olimme äsken Syreenisumun kanssa etsimässä sammalta, mutta….” Tupsutassu naukui epäröiden. Hän ei ollut varma pitäisikö Säihkesammal häntä aivan kajahtaneena tai melkein pahemmassa tapauksessa Säihkesammal haluaisi lähteä hänen kanssaan etsimään äänen omistajaa. Tupsutassu ei edes tiennyt saisiko hän lähteä nuoren soturin kanssa ilman mestarinsa lupaa, mutta kollikissa ei myöskään ollut varma uskaltaisiko hän.
“Mitä? Tapahtuiko jotain ikävää?” Säihkesammal kysyi huomatessaan muutoksen tuoreen oppilaan asenteessa, mutta harmaavalkoinen kolli ravisti välittömästi päätään.
“Ei, ei mitään sellaista. Me vain kuulimme jotain outoa ääntä ja se oli todella pelottavaa!” Tupsutassu naukaisi uudelle tuttavuudelleen ja läväytti naaraalle pienen hymyn sanojensa tehosteeksi. Todennäköisesti se ei ollut mitään, kuten Syreenisumu oli uumoillut. Tupsutassu oli vain kovin turvallisuudenhaluinen kissa ja oudot äänet eivät ainakaan auttaneet.
“Kuulostaa oudolta, mutta metsästä välillä kuuluu outoja asioita. Ei se varmaankaan ollut mitään vaarallista, joten älä huoli, kaikki on varmasti hyvin. Oletko päässyt jo harjoittelemaan taistelua tai saalistamista?” Säihkesammal naukaisi rauhoittavasti ja kosketti nuoremman kissan kylkeä hännällään. Soturin varmuus sai Tupsutassun rentoutumaan ja olihan Syreenisumukin epäillyt, että kaikki oli kunnossa. Kolli tiesi, että hänellä oli tavanomaista vilkkaampi mielikuvitus ja Tupsutassu joutui aina muistuttamaan itseään siitä. Kollikissa korjasi asentoaan mukavammaksi, mutta pudisteli päätään. Syreensumu oli vienyt häntä reviirikierrokselle ja sammalia keräämään, mutta nekin olivat olleet vain lyhyitä pyörähdyksiä leirin ulkopuolea. Tupsutassua se hieman harmitti. Kaikista eniten hän oli odottanut pääsevänsä näkemään koko maailman tai ainakin Eloklaanin reviirin, mutta Syreenisumu ei ollut edes esitellyt hänelle koko reviiriä. Sen sijaan taisteluharjoituksia Tupsutassu ei odottanut. Ajatuskin muiden kissojen vahingoittamisesta tuntui pahalta. Kolli halusi olla muille kiltti, mutta samalla hän koki ristiriitaisia ajatuksia. Hän tietenkin halusi puolustaa Eloklaania hengellään, mutta kollia harmitti, että se vaatisi taistelutaitoja.
“En vielä, Syreenisumulla on kai ollut kiirettä.. Varmaankin pian hän vie minut harjoittelemaan”, Tupsutassu naukaisi toiveikkaasti ja hänen silmissään pilkahti odottavainen katse. Kolli uskoi, että Syreenisumu olisi varmasti paras mahdollinen mestari hänelle. Eihän Eloklaanissa huonoja kissoja ollutkaan tai vaikka olisikin, niin ei Mesitähti antaisi hänelle sellaista mestariksi.
“Ehkäpä se hetki on nyt, nähdään myöhemmin, Tupsutassu!” Säihkesammal huikkasi ystävällisesti ja nyökkäsi paikalle saapuneen ruskeaturkkisen naaraan suuntaan. Tupsutassu väläytti Säihkesammaleelle vielä hymyn, naukui hyvästinsä ja nousi ylös. Kolli nyökkäsi ja laski päätään kunnioittavasti.
“Hei, Syreenisumu. Lähdemmekö me nyt harjoittelemaan?” nuori oppilas kysyi tohkeissaan, häntä innostuneesti heiluen. Tupsutassu nyppi turkkiaan muutaman kerran jännittyneenä. Kollin turkkia ja ihoa kutitti eikä nyppiminen ainakaan auttanut asiaan, mutta kolli ei siltikään voinut antaa nyppimisen olla. Pentuna hänen turkkinsa oli ollut pitkä ja pehmeä, mutta päivä päivältä turkki tuntui harvenevan ja irtoavan tuppoina. Leimusilmä oli joskus kokeillut antaa hänelle kutinaan yrttejä, mutta niistä oli ollut apua vain hetkellisesti.
“Hei, Tupsutassu. Sinäpä olet reippaana! Minä ajattelin, että voisin näyttää sinulle nyt vaanimisasennon ja voisit kokeilla jäljittää saalista. Jos löydämme jotain, niin saat kokeilla saalistaa sen. Miltäs tämä kuulostaa? Voisimme lähteä Koivumetsään tälläkin kertaa, mutta mennään nyt katsomaan Kuolonklaanin rajaa. Mutta ei saalisteta sen lähellä. Rajan lähellä saa kyllä saalistaa, kunhan pysymme omalla puolellamme. Mutta koska klaanien välit eivät ole kovin hyvät, niin vältetään rajan kupeessa saalistamista”, Syreenisumu neuvoi oppilastaan ystävällisellä äänensävyllä ja naaraan häntä heilahti rennosti, kun hän lähti hölköttelemään kohti leirin sisäänkäyntiä. Tupsutassu seurasi mestariaan kuuliaisesti ja pyrki painamaan mestarinsa jokaisen sanan päähänsä. Hän halusi olla paras oppilas mitä Eloklaani oli nähnyt! Kollilla ei ollut erityistä kunnianhimoa, mutta hän halusi olla klaanilleen hyödyksi. Tupsutassu myös halusi, että hänen mestarinsa voisi olla tyytyväinen häneen, ehkä tulevaisuudessa jopa hänestä ylpeä.
“Onko saalistaminen vaikeaa? Entä jäljittäminen?” kolli kysyi varovaisesti. Hän olisi halunnut pommittaa mestariaan miljoonalla eri kysymyksellä, mutta hän ei uskaltanut. Kolli oli hieman ujo ja Syreenisumu oli hänelle vielä vieras kissa.
“Hmm, no, se riippuu kissasta. Se selviää pian missä sinun omat vahvuudet ovat. Esimerkiksi minä en ole kovin taitava vaanija, mutta olen nopea ja hyvä jäljittäjä”, Syreenisumu aloitti ja kääntyi oppilaansa puoleen tutkaillakseen toista katsellaan. Tupsutassu punasteli hieman, hän ei pitänyt huomion keskipisteenä olemisesta ja siitä kun kissat katsoivat häntä. Hän ei myöskään ollut varma minkä takia Syreenisumu katsoi häntä niin tarkkaan, joten kolli painui kasaan hieman epävarmana ja peitteli kehoaan hännällään.
“Sinä näytät siltä, että sinusta kasvaa voimakas ja kestävä kissa”, raidallinen kissa totesi tutkailunsa päätteeksi hymyillen ja sai Tupsutassun taas hieman rentoutumaan. Tietenkin, sen takia Syreenisumu oli katsellut häntä. Tupsutassu ei vastannut Syreenisumulle mitään, mutta hän painoi naaraan sanat mieleen. Ehkä jos hän söisi tarpeeksi riistaa, hänestä kasvaisi ainakin todella voimakas kolli.
Loppumatkan Koivumetsälle he juttelivat niitä näitä oppilaiden tehtävistä ja siitä mitä ominaisuuksia mihinkin taitoihin tarvittaisiin. Tupsutassulle myös selvisi, että suurin osa Kuolonklaanin kissoista oli uimataidottomia, kun taas Eloklaanissa jokainen kissa osasi uida edes vähän. Tupsutassusta oli hienoa, että eloklaanilaisilla oli tälläinen erikoistaito. Kolli tunsi sydämessään syvää ylpeyttä kotiklaaniaan kohtaan, jälleen kerran. Tupsutassusta oli hienoa olla eloklaanilainen. Ei uimataidon vuoksi, vaan sen takia miten hyväsydämisiä kissoja Eloklaanissa oli. Kollioppilas kyllä uskoi, että oikeasti kuolonklaanilaisetkin olivat heidän kaltaisiaan. Joku oli vain myrkyttänyt heidän mielensä.
“Mitä luulet, pääsemmekö me koskaan sopuun Kuolonklaanin kanssa?” Tupsutassu päätti kysyä Syreenisumulta. Kimalaistoive, kissa kuka oli valinnut polukseen ikikuningattaren ja huolehtinut hänestä, oli kertonut Eloklaanin olleen sodassa Kuolonklaania vastaan. Tilanne oli kääntynyt Kuolonklaanin ja Henkäystähden voitoksi. Eloklaani oli elänyt pitkään Kuolonklaanin vallan alla, mutta lopulta tilanne oli kääntynyt heidän voitokseen.
“Sinä kysyt vaikeita, mutta hmm, minä en kyllä yhtään tiedä. En usko, että Henkäystähden aikana ainakaan. Hän on.. paha kissa eikä pidä meistä”, Syreenisumu naukaisi lopulta mietteliäänä ja vilkaisi rajalle, jonka toisella puolella häämötti Kuolonklaanin oma reviiri. Vaistomaisesti Tupsutassu hypähti lähemmäksi mestariaan ja siirsi myös oman katseensa rajaan. Oliko Syreenisumu nähnyt jotain?
“Hei, ei hätää. Ei siellä mitään ole, luontoa vain”, naaras lohdutti huomatessaan Tupsutassun pelästyneen.
“Mitä sinä haistat?” naaras kysyi heti perään siirtääkseen oppilaansa ajatukset pois Kuolonklaanista ja kaikista ikävistä asioista. Tupsutassu matki Syreenisumun tapaa maistella ilmaa, mutta hän ei saanut yhdestäkään hajusta kiinni. Kaikkialla tuoksui samalta, metsältä ja raikkaalta.
“Ööö… Täällä on.. puita? Ja.. metsää? Ja rajamerkkejä?” Tupsutassu veikkaili ja sai Syreenisumun siirtymään hieman syvemmälle Koivumetsää. Kolli lähti toiveikkaana Syreenisumun perään, olikohan naaras saanut hajujäljen? Kyllä Tupsutassukin oli metsän ruohon haistanut, mutta siinä ei ollut paljoa syötävää.
“Siirrytään hieman syvemmälle, en tajunnutkaan että rajamerkkien läheisyydessä on vaikeaa aloittaa jäljitysharjoitukset. Täällä on kuitenkin muutaman saaliseläimen hajujälki, joten yritähän uudestaan. Onnistut varmasti!” naarassoturi kannusti hymyilleen ja Tupsutassu alkoi jälleen haistelemaan ilmaa. Nyt rajamerkkien tuoksu ei ollut yhtä vahva, mutta hän ei edelleenkään haistanut paljoa mitään. Kolli tunsi nolostuvansa, oliko hän epäonnistunut heti ensimmäisissä harjoituksissa? Kollin teki mieli potkaista tassunsa juuressa nököttävää kiveä, niin paljon häntä harmitti. Syreenisumu onneksi huomasi oppilaansa harmituksen ja silitti toista lempeästi hännällään.
“Hei, ei se mitään. Nämä ovat sinun ensimmäiset harjoituksesi. Yritetään myöhemmin uudelleen, kyllä sinä vielä onnistut. Minä voisin nyt näyttää vaanimisasennon, mutta muista, minunkaan oma ei ole kovin hyvä”, naaraskissa naukaisi reippaasti ja lähti itse hakemaan omaa asentoaan. Tupsutassun keltainen katse seurasi häntä silmä kovana. Naaras laskeutui matalaksi, toisen tassut olivat lähellä toisiaan ja naaraan korvat osoittivat eteenpäin tarkkaavaisina. Naaraan häntä oli myös hieman maanpinnasta koholla. Syreenisumu nyökkäsi oppilaansa suuntaan ja Tupsutassu yritti harjoitella omaa vaanimisasentoaan. Kolli muisteli pentuaikojaan, kun hän oli harjoitellut Kimalaistoiveen hännän avulla saalistamista. Tupsutassu pudottautui mahdollisimman matalaksi ja vetäisi etukäpälänsä kroppansa alle. Tupsutassu vilkaisi Syreenisumun suuntaan ja naaras nyökkäsi hyväksyvästi. Mestarin nyökkäys sai Tupsutassun hymyilemään leveästi. Hän oli onnistunut! Vaanimisasento tuntui kollista yllättävän helpolta ja hyvältä.
“Hyvältä näyttää, Tupsutassu! Muista nostaa häntäsi. Saaliseläin voisi kuulla sinut, jos häntäsi laahaisi lehtien seassa”, Syreenisumu naukui tyytyväisenä ja näpäytti naarasta ystävällisesti hännällään. Tupsutassu nosti häntäänsä hieman ja sai Syreenisumun taas nyökkäämään hyväksyvästi.
“Noin sitä pitää! Menemme huomenna aamupartioon, joten palaamme jo nyt leiriin. Pääset huomenna kokeilemaan saalistamista. Muista mennä ajoissa lepäämään, jotta olet virkeänä. Käy kuitenkin leirissä viemässä ruokaa klaaninvanhimmille ja kuningattarille. Kysy myös tarvitseeko Nokilinnulta tai Viherkatseelta poistaa punkkeja. Jos tarvitsee, hae hiirensappea. Jos ei, niin saat ottaa sen jälkeen itse syötävää”, Syreenisumu ohjeisti oppilastaan ystävällisesti. Tupsutassusta oli mukava nähdä klaaninvanhimpia ja kuningattaria. Nokkospilvi oli myös saanut pentuja ja Tupsutassu halusi päästä tapaamaan heidät. Ne olivat varmasti todella suloisia! Kolli päätti, että kunhan he kasvaisivat, niin hän opettaisi heille leikkejä ja vaanimisasennon, kuten Syreenisumukin oli tänään opettanut. Ajatus pienten vesseleiden kanssa leikkimisestä sai Tupsutassun pään täyteen positiivisia ja iloisia ajatuksia. Hän piti pennuista niin paljon.
