Tyrskypentu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Sisareni oli todellakin poissa; emon mukaan Tähtiklaani oli halunnut hänet meitä enemmän. Kyyristelin hänen vieressään ja vain katselin rauhallisesti nukkuvan näköistä Lainepentua, jonka silmät olivat vasta vähän aikaa sitten painuneet kiinni iäksi.
Vanhempani olivat lohduttomia; isäni ei suostunut irrottamaan kuonoaan siskoni turkista, ja emo roikutti päätään surkean näköisenä hänen yläpuolellaan. Kaipasin jo nyt Lainepennun läsnäoloa – hän ei ollut ollut mitään puheliasta sorttia, mutta oli kuitenkin aina ollut hengessä mukana.
Karhunvatukat kahahtivat, kun tummanharmaa parantajakissa, jonka nimen tiesin olevan Liljatuuli, puski peremmälle. Heti hänen perässään tuli mustavalkoinen kolli, joka ei vaikuttanut kauhean vanhalta.
”Lainepentu pitäisi varmaankin haudata”, Liljatuuli sanoi varovaisesti, kuin jään kestävyyttä tunnustellen. Hän laski häntänsä säälittäväksi karvakasaksi käpertyneen isäni selälle ja silitti tätä lohduttavasti. ”Tähtiklaani pitää hänestä hyvää huolta siihen päivään asti, kunnes taas tapaatte”, naaras jatkoi vähän toiveikkaampana.
Hiilihammas nosti synkeänä päätään ja katsahti parantajaan jäänsinisissä silmissään kylmä liekki. ”Mikset sinä pelastanut häntä?” hän tiukkasi itkun tukahduttamalla äänellä.
Liljatuuli meni hetkeksi hämilleen, mutta sitten tämä luimisti korvansa ja pudisteli hennosti päätään. ”Olen niin kovin pahoillani, Hiilihammas, mutta minäkään en pysty kaikkeen.”
”Sinun vuoksesi Korppisiipi melkein kuoli synnyttäessään pentujani!” Hiilihammas kohosi uhkaavana pienemmän kissan yläpuolelle ja katsoi tähän huuli irvessä. ”Sinä sanoit, ettei pentujen pitänyt syntyä kuin vasta neljänneskuun päästä! Sinä sanoit, että Lainepentu kasvaisi ja voimistuisi, kunnes olisi veljensä tasolla…” Kollin ääni murtui sydäntäraastavaksi vaikerrukseksi, ja emo kurottui vuoteeltaan nuolemaan hänen korviaan tyynnyttelevästi, mutta minä näin, että hänelläkin oli vaikeuksia pitää itsensä rauhallisena.
”Voisitko nyt poistua, Liljatuuli?” Korppisiipi pyysi parantajalta melkein anoen. Minun kävi melkein sääliksi tummanharmaata kissaa, joka käännähti lannistuneesti ympäri kannoillaan ja kutsui pienen mustavalkoisen kollin mukaansa hännänheilautuksella. Katselin silmät sirrillään, miten lopulta toisenkin hännänpää katosi pensaan toiselle puolelle näkymättömiin.
Jonkin aikaa emo ja isä olivat vielä käpertyneinä Lainepennun heiveröisen hahmon ympärille, kunnes sitten emo alkoi puhdistaa pikkuruisen naaraan turkkia sammalsilpusta ja isä nousi seisomaan jähmettyneen vakava ilme naamallaan. Sen jälkeen isä nosti Lainepennun varovasti ylös löysästä niskanahasta ja lähti kantamaan häntä ulos pesästä. Minä ja emo seurasimme heti hänen jalanjäljissään.
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin leirin kunnolla. Siellä oli paljon isoja kissoja istumassa pitkin laajaa aukiota, joka näytti taivaalta pilvien takaa kajastavassa harmaassa valossa melko ankealta. Yhä hoipertelevin askelin yritin pysyä emon perässä, mutta jossain vaiheessa kuningatar tajusi nostaa minut kannettavakseen, ja kuljimme tunnelin läpi hiljaiseen metsään, jossa isä oli alkanut jo kaivaa kuoppaa siskolleni.
Kerääntyessämme istumaan pienen kumpareen ympärille oli alkanut sataa kylmää tihkua. Emo veti minut suojaan vatsansa alle ja painautui sitten tiiviimmin kiinni isän paksuun, tummaan turkkiin. Katsoessani Lainepennun hautapaikkaa en voinut olla tuntematta pientä, ikävää pistoa sydämessäni: oliko tämä kaikki todella sen Liljatuulen syytä? Senkö kissan takiani siskoni oli nyt tuolla maan alla, eikä tässä meidän kanssamme?
Monimutkaiset tunteet kävivät sisälläni omaa kamppailuaan, enkä osannut tarkalleen sanoa, mikä niistä lopulta selviytyisi voittajaksi.
Useita auringonnousuja Lainepennun kuoleman jälkeen heräsin ja päätin lähteä tutkimaan leiriä omin päin. Emo oli yhä sikeässä unessa, enkä raaskinut herättää tätä, sillä tämä oli niitä harvoja kertoja, kun hän ei koko ajan vaikertanut ja potkinut unissaan.
Aukiolla ilma oli kolea ja sateinen. Leirin pohja oli täynnä erikokoisia lammikoita ja kirkkaan värisiä lehtiä. Klaanin varapäällikkö, Minttuliekki, kokosi parasta aikaa päivän partioita.
Näin silmänurkassani heikkoa liikettä, ja ponnistin salamana tuulen mukaan pyrkivän lehden kimppuun. ”Sainpas!” huudahdin voitonriemuisena ja pyörittelin lehteä kynsissäni. ”Ei armoa vihollisille!” Silpoin lehden pienen pieneksi lehtimurenaksi ja nuoleskelin tyytyväisenä suunpieliäni.
Jossain vaiheessa Minttuliekki ja partiot lähtivät matkaan ja jäin aukiolle yksikseni. Päätin ottaa siitä ilon irti ja tutkia pesiä tarkemmin nyt kun typerät aikuiset eivät olleet koko ajan hönkimässä niskaan.
Suuntasin Litteäkivelle; isä oli kertonut päällikön majailevan sen alapuolella olevassa kolossa. Ennen kuin ryhdyin etsimään pesään vievää onkalon suuta, yritin loikata kiven päälle. Koukistin lonkkani ja valmistauduin ponnistamaan maasta vauhtia. Se ei kuitenkaan toiminut aivan toivomallani tavalla, vaan onnistuin ainoastaan tarttumaan kynsilläni kiinni kiven reunasta. Kun en jaksanut hilata itseäni sen päälle, annoin otteeni hölletä ja luisuin takaisin alas.
”Tyhmä kivi”, tupisin ärtyneenä ja koukistelin jomottavia kynsiäni, jotka olivat päässeet vähän repeytymään äskeisessä.
Toivuttuani tapahtuneesta etsin sen kolon, josta isä oli minulle puhunut. Työnsin pääni sisään ja yritin tähyillä hämärään, mutta se oli vain ajanhaaskausta – jos halusin todella saada tietää, mitä pesässä oli, minun oli uskaltauduttava kokonaan sisään.
Niinpä lähdin varovasti hivuttautumaan alaspäin viettävää tunnelia. Välillä pysähdyin kuulostelemaan, kuuluiko peremmältä pesästä mitään ääniä. Mutta koska en kuullut mitään, arvelin Mesitähden joko nukkuvan tai olevan jossain ulkona tekemässä päällikkön juttujaan. Niitä minäkin aioin tehdä vielä joku päivä – emo oli sanonut, että minusta tulisi oiva päällikkö!
Toinen arvauksistani oli osunut oikeaan: pesä oli tyhjä. Innosta värähdellen säntäilin ympäri koloa tutkimassa kaikkea. Mesitähdellä oli mukavasti tilaa omassa kolossaankolossaan. Oli oikeastaan jopa vähän epäreilua, että hän sai itselleen kokonaisen pesän, kun kaikki muut yrittivät ahtautua saman pensaan juurakkoon nukkumaan.
Yhtäkkiä korviini kantautui käpälänaskelten töminää. Pomppasin ilmaan säikähdyksestä ja käännyin kohti tunnelia, jonka päästä koloon tulvi viistosti harmaata valoa. Kuitenkin sen vähäisenkin valon peitti pian musta varjo, joka kurkotteli alas onkaloon suoraan minua kohti.
Yritin etsiä pakotietä tai jonkinlaista piiloa, mutta lopulta tajusin olevani ansassa. »Voi rähmä!»
//Mesi?
//816 sanaa
