Tyrskytiikeri
Sydäntäni raastoi kävellä Järkäleloikan ohitse kuin olisimme olleet ketkä tahansa samassa ladossa asuvat kissat emmekä vuoden takaiset kumppanukset. En tiedä, miten olimme ajautuneet tähän pisteeseen, jossa meistä oli tullut toisillemme aivan ventovieraita. Emme enää vaihtaneet kieliä, ja öisinkin kävimme nukkumaan niin, että turkkimme vain hädin tuskin hipoivat toisiaan.
Max oli jäänyt maatilalle pysyäkseen. Hän kulki perässäni kuin emostaan riippuvainen ankanpoikanen, ja ainoa syy, miksi sallin hänen ronskin lähestelynsä oli tarve, joka jäi täyttämättä väliemme ollessa mitä ne olivat Järkäleloikan kanssa. Siitä huolimatta Max ei merkannut minulle puoliksikaan niin paljon kuin mitä minä tunnuin merkkaavan hänelle. Tosin hänen kiintymyksensä tuntui enimmäkseen pinnalliselta – isoksi osaksi hän vaikutti pörräävän lähelläni vain siksi, että se sai Järkäleloikan mustasukkaiseksi. Enää en kylläkään osannut sanoa, jaksoiko kumppanini edes välittää moisesta. Ehkä hän oli jo luovuttanut suhteeni ja olin haalistunut hänelle pelkäksi menneisyyden haamuksi.
Yhtenä aamuna Ulla tuli tökkimään meidät kaikki hereille peltotöihin. Kuulemma meidän tuli pitää linnut kaukana kaksijalkojen viljasta, jotta ne eivät yrittäisi nokkia siemeniä. En tarkalleen ottaen tiennyt, mihin kaksijalat tarvitsivat sellaisen määrän heinää, mutta sentään töitä tekemällä saatoin lakata murehtimasta kariutunutta parisuhdettani kaiken aikaa.
Tai ainakin siihen asti, kunnes se hierottiin päin naamaani.
“Kuulkaas, te kaksi voisitte mennä pitämään vahtia pellon pohjoislaidalle – sinne lähelle metsänreunaa”, Ulla selitti pontevalla tyylillään minulle ja Järkäleloikalle, joka seisoi vieressäni vähän kiusaantuneen oloisena kotikisunaaraan kutsuttua meidät luokseen. “Te olette isoja ja karskeja kolleja, että saatte varmasti pidettyä ne ahnaat nokkijat pois viljan kimpusta.” Ullan silmissä oli leikkisä pilke, ja minusta tuntui, että tämä oli asettanut meidät pariksi ihan tarkoituksella. Siristin silmiäni paheksuvasti takaisin, kun katseemme kohtasivat, mutta kotikisu ei ollut millänsäkään.
“Entä minä sitten?” Max tupsahti toiselle puolelleni ja katsahti Järkäleloikkaan lievästi ärsyyntyneen oloisena. “Menenkö heidän mukaansa? Olenhan minäkin iso ja karski kolli.”
“Ehei, kultaseni”, Ulla maukui hymyssä suin, “me tarvitsemme sinua ja suuria käpäliäsi täällä Sepon kanssa. Saat auttaa meitä hätyyttelemään lintuja tältä puolelta peltoa.”
Max näytti silminnähden pettyneeltä, ja kun vilkaisin varovasti Järkäleloikan suuntaan, voisin vannoa, että näin hänen naamallaan häivähdyksen vahingoniloa. Käännyin ympäri kannoillani ja lähdin tallustamaan metsänreunaa kohti. Kuulin Järkäleloikan lähtevän perääni, mutta kolli jättäytyi kulkemaan hieman taaemmaksi. Yritin olla välittämättä sydäntäni kiristävästä tuntemuksesta.
“Ei näy lintuja täällä”, Järkäleloikka murahti kierrettyään aluetta vähän matkaa ympäri.
Kohautin lapojani ja yritin nuuhkia ilmaa, mutta en havainnut merkkejä siivekkäistä tunkeilijoista. “Joko me säikytimme ne jo pois tai sitten ne tulevat myöhemmin.”
“Tai sitten niitä ei ole tulossakaan”, kuulin kumppanini jupisevan itsekseen, vahvistaen samalla omia epäilyksiäni siitä, että tämä oli vain yksi Ullan juoni saada meidät puhumaan toisillemme.
Hetken empimisen jälkeen olin aikeissa hyödyntää naaraan antaman tilaisuuden ja aloittaa keskustelun, mutta yhtäkkiä korviini kantautui omituista ääntä, kuin jonkinlaista epävireistä laulua. Ääni oli niin kummallinen, että se nostatti selkäkarvani pystyyn ja sai minut astahtamaan lähemmäksi Järkäleloikkaa.
“Kuuletko tuon?” kuiskasin hiljaa. “Se tulee tuolta metsästä.”
//Järksy?!
Author: EmppuOmppu
.