Valo

Edes rankkasade ei pystynyt huuhtomaan pois syntisestä maasta pulppuavaa mönjää, jossa me olimme kahlanneet Aaveen kanssa jo päivätolkulla. Mielessämme oli vain yksi tavoite, joka oli kirkastunut sitä mukaa kun omat epäpuhtautemme olivat alkaneet rönsyillä ympäriinsä – taivas vaati uutta uhria. Olimme jo uhranneet puhtaista puhtaimman sielun, mutta se ei ollut ollut vielä tarpeeksi. Jumalat halusivat meidän löytävän sieluista paatuneimman puhdistettavaksi maan päältä; sillä tavoin saavutettaisiin tasapaino. Se saattoi olla myös meidän ainoa keinomme pelastautua tästä valoamme himmentävästä sakasta, jonka tunsin korisevan jo nielussani asti.
Aave tiesi tien. Hän tiesi, mistä paatuneimmat sielut löytyivät. Matkaan kului monta päivää, niin monta, että olimme lopulta vaeltaneet melkein kuun verran. Lehdet puissa olivat muuttuneet kullaksi ja varisseet maahan kimmeltäväksi matoksi reitillemme. Se oli epäilemättä merkki jumalilta, että olimme menossa oikeaan suuntaan.
“Olemme perillä”, Aave henkäisi, kun seisahduimme Ukkospolun reunaan. Tiirasin sen yli toisella puolella aukeavaan maastoon; surullinen näky, puilta oli katkottu kaulat poikki ja jäljellä oli joukko hiljaisia raatoja.
“Minä tunnen sen”, sanoin ääni vapisten, “tunnen pahuuden. Se on niin voimakas että siitä saa säteilypalovammoja.”
Aave nyökytteli yhtämielisenä.
“Täältä me löydämme sielun puhdistettavaksi.”

Seuraavat pari päivää kuluivat rituaalin valmistelemiseen. Olimme löytäneet paikan läheltä paholaisten reviirin rajaa, tarpeeksi kaukana, että meitä ei huomattu, mutta tarpeeksi lähellä, että tiesimme missä he liikkuivat. Sopivan uhrattavan löytäminen oli tarkkaa työtä. Pidimme kirjaa kissoista, jotka kulkivat ohi partioissa, mutta luotin Aaveen sisäiseen kompassiin. Hän tiesi, kuka oli valittu.
Eräänä iltana se sitten tapahtui. Ensimmäiset tähdet olivat ilmestyneet korkealle taivaalle, kun taivaanrannassa näkyi vielä laskevan auringon punertava huntu. Aave vieressäni vapisi. Olimme kyyristyneet ison kannon taakse ja seurasimme kahden suuren hahmon liikkeitä.
“Tuo se on”, Aave oli sanonut heti kun toinen kissoista, jolla oli harmaa, juovikas turkki ja kiiluvat, sinivihreät silmät, oli ilmestynyt näköpiiriimme. Uhri liikkui toisen vaaleamman harmaan naaraan seurassa, mutta näytti siltä, että he olivat aikeissa hajaantua piakkoin.
“Minä katson täältä päin, jos löytyisi jotakin”, ilmoitti vaaleanharmaa naaras valitulle, joka heilautti häntäänsä sen merkiksi että oli kuullut.
Silittelin tassullani paksua oksanpätkää, jonka toisen pään olimme vuolleet teräväksi Aaveen kanssa. Sitä tarvittiin rituaalin suorittamiseen – emme saisi kastaa kynsiämme pahaan vereen.
“On aika”, sanoin ja nousin seisomaan. Noukin puunpätkän suuhuni ja lähdin hiipimään Aave kannoillani seuraten paholaiskissaa kohti.
Olin kai liian keskittynyt pääsemään naaraan luokse, etten tajunnut yhtään katsoa, mihin käpäläni asetin. Kohta tunsin kipua jalassani ja mätkähdin maahan kuonolleni – olin kompastunut johonkin juureen! Keppi lennähti vähän matkan päähän eteeni, ja yrittäessäni tavoitella sitä tassullani, tunsin kuvaannollisen ja kirjaimellisen varjon lankeavan ylleni.
“Mitä hiiskattia?” Ääni kuului valitulle. Naaras kohosi edessäni yhtä jyrkkänä ja kammottavana kuin vuori. “Miten te uskallatte hiiviskellä Kuolonklaanin rajan tuntumassa?”
Tämä kissa oli niin täynnä pahuutta, että se suorastaan säkenöi hänestä. Yritin nousta ylös ja ennättää kepin luokse jotta rituaali voitaisiin suorittaa nopeasti loppuun, mutta naaras oli nopeampi ja syöksähti minua kohti kynnet esillä.
Lennähdin iskun voimasta jotakin kovaa kohti ja iskin pääni siihen. Vihlova kipu säteili takaraivostani olemukseni jokaiseen säikeeseen ja sumensi näkökenttäni. Tuska teki kaikesta punaista, ja tapahtumat etenivät silmieni edessä kuin hidastetusti. Paholaiskissa oli kohottamassa käpäläänsä surmaniskuun, kun yhtäkkiä Aave ponkaisi tämän selkään ja upotti teräväkärkisen puunpätkän suoraan naaraan kaulaan.
Lopulta kuva silmieni edessä katkesi kokonaan ja vajosin pimeyteen.

“Oi Pyhä Valo, avatkaa silmänne!” Aaveen ääni tunki sameuden läpi. Vähitellen tietoisuus omasta kehostani palasi, ja jyskyttävä kipu takaraivossani muuttui todellisemmaksi.
Räväytin silmäni auki henkeä haukkoen. Aave seisoi edessäni suuret, kalpeat silmät pelosta pyöreinä. Kun tämä näki minun liikahtavan ja aukovan suutani saadakseni paremmin henkeä, helpotus näytti valtaavan erakon.
“Te teitte sen”, Aave naukaisi juhlallisesti. Haistoin veren. Räjähtänyt kolli astui sivuun ja paljasti ruumiin, jonka kaulasta törrötti yhä terävä keppi. Kissan silmät tuijottivat lasittuneina suoraan minua kohti.
“M-mitä…” Yritin kompuroida ylös, mutta kipu pakotti minut pysymään aloillani. Aave hyssytteli minua ja laski käpälänsä hellästi kylkeni päälle.
“Paha ehti koskettaa teitä, mutta paranette tuota pikaa. Nyt meidän on kuitenkin poistuttava, ennen kuin toiset paholaiskissat ovat perässämme.”
Olin yhä liian tokkurassa tajutakseni, mitä juuri oli tapahtunut. Annoin Aaveen auttaa minut ylös ja taluttaa minut kauemmaksi kissan ruumiista.
Ylitimme nilkuttaen Ukkospolkua. Tunsin kivisen maan tärisevän tassujeni alla – hirviö oli tulossa. Meidän olisi pitänyt pitää kiirettä, mutta katseeni harhautui Ukkospolun pintaan liiskautuneeseen eläimeen. Se oli sammakko.
Sammakko… Sammakko? Sammakko!
Aave tuuppasi minut syrjään viime hetkellä, kun hirviö rymisti ohitsemme pettyneenä ärjyen. Huohotin Ukkospolun reunassa, mielessäni kuva oranssiraidallisesta kissasta.
“Sammakko.”

“Olette olleet kovin hiljainen viime aikoina.” Aave siveli jotakin takaraivooni. Olimme löytäneet suojapaikan kaksijalkojen rakentamasta isosta pesästä, jossa ne säilyttivät isoja heinäkasoja. Täällä riitti riistaa hyvin, joten olimme asettuneet tänne odottamaan parantumistani.
Parantumiseni oli kuitenkin tuonut mukanaan vain tuskaa. Tuntui kuin maailmani olisi särkynyt yhtäkkiä, enkä enää tiennyt, mikä oli totta ja mikä harhaa. Minä muistin Sammakon. Hän oli minun isäni. Mutta missä hän nyt oli?
Minä muistin myös Aaveen, muistin sen miten hän oli auttanut minua ja isääni kun olin ollut pienempi. Mutta jostain syystä en saanut mieleeni sitä, miten olin päätynyt Aaveen seuraan. Kirkkain muistikuvani oli siitä hetkestä, kun Aave oli löytänyt minut rannalta ja kertonut minulle, kuka minä olin. Että minä olin jumalten lähettiläs. Että olin erityinen.
Mutta ei minusta ollut tuntunut sillä tavalla erityiseltä Sammakon seurassa ollessani. Me olimme olleet tavallinen perhe. Miksi Aave ei ollut kertonut minulle Sammakosta aikaisemmin? Oliko Sammakolle tapahtunut jotakin?
Joka tapauksessa minusta oli alkanut tuntua siltä, että totuus, jota olin tähän asti elänyt Aaveen kanssa, oli aivan erilainen kuin se, jonka muistin etäisesti ajalta ennen tehtävääni puhdistaa pahuus.
“Minun on käytävä ulkona haukkaamassa happea”, ilmoitin erakolle ja nousin ylös. Aave väisti minua hieman levottoman oloisena. Hän katsoi minua kuin minussa olisi ollut jokin vialla. “Palaan pian. En mene kauas.”
Livahdin ulos pesän seinässä olevasta raosta. Ulkona oli hämärää. Puut näkyivät tummina, huojuvina hahmoina taivasta vasten. Siristin silmiäni tihkusateessa, joka piiskasi kasvojani vasten.
Kauempana, pienempien kaksijalkojen rakennelmien luona, näkyi valoa. Se veti minua oudosti puoleensa. Lähdin kävelemään sitä kohti.
Joka askeleella humina päässäni voimistui. Mieleeni tulvahti lisää muistoja. Muistoja, jotka olivat ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä olin kuullut Aaveelta. Näin myös Jampan. Näin sen hetken, kun Aave oli viiltänyt häneltä kurkun auki. Muistin kylmän veden, johon minun oli pitänyt upottautua heti sen jälkeen, vaikka ystäväni ruumis kouristeli yhä rannassa.
Aave oli tappanut Jampan. Me olimme tappaneet Jampan. Tapoimme myös sen kissan, jota emme edes tunteneet. Käpälissäni oli viattomien verta.
Voi luoja…
Tuijotin lasisen laatikon sisällä olevaa liekkiä. Valo oli niin kirkas, että se valaisi jopa ne synkät kolkat sielustani, joiden ei olisi pitänyt koskaan nähdä päivänvaloa.
Minä olin murhaaja.

Kannoin lasista laatikkoa metallisesta kahvasta, joka sen päällä oli. Tuli sen sisällä värisi kuin sitä olisi palellut; yritin olla varovainen pitääkseni sen elossa. Kannoin laatikon sisälle suureen pesään, jossa Aave oli minua vastassa. Kolli katsoi tuomaani esinettä kiinnostuneena.
Katsoin häntä mitäänsanomattomasti. “Tee meille noista heinistä piiri”, minä käskin häntä.
Aave ei kyseenalaistanut. Hän kai piti yhä sanaani käskynä joltakin ylemmältä taholta. Hän yhä piti minua jonkinlaisena yliluonnollisena olentona.
Kun Aave kipitti keräämässä heiniä piiriksi, kiipesin varovasti laatikko mukanani läheisen heinävuoren päälle. Matkaa alas oli ainakin parin ketunmitan verran. Aave istahti piirin keskelle silmät tuikkien saatuaan työnsä valmiiksi.
“Tee siitä tiiviimpi, keskellä pitää olla vähemmän tilaa. Niin että turkkisi koskettaa piirin sisintä reunaa.” Seisoin heinien päälle laatikko vieressäni. Vilkaisin sen sisällä olevaa tulta. Toivoin todella, että suunnitelmani toimisi.
“Onko tämä sopiva, pyhyytenne?” Aave naukaisi nöyrästi leviteltyään heiniä lähemmäksi piirin keskustaa. Kollin ympärillä oli heinävalli, jonka takaa ainoastaan tämän pää vähän pilkisti näkyviin.
Vetäisin väristen henkeä. “On. Se on täydellinen.”
Mitä minä olin oikein tekemässä? Oliko Aaveen hulluus tarttunut minuunkin?
Ehkä se olikin. Juuri siitä syystä minun oli tehtävä tämä. Kaiken sen jälkeen, mitä minulle oli tapahtunut – mitä olin tehnyt muille Aaveen ohjeistamana -, en voinut antaa sen jatkua. Tämä oli hyvitys niille hengille, jotka me olimme vieneet.
“Mitä ikinä tapahtuukin seuraavaksi, sinä et poistu siitä piiristä”, sanoin Aaveelle tiukasti. Erakkokolli näytti olevan jonkinlaisen hurmoksen vallassa. Ihan kuin kantamani liekki olisi saanut hänet hypnoosiin.
Katsoin häntä hetken hiljaa, mutta ennen kuin ehdin antaa epäröinnilleni valtaa, heitin lasilaatikon alas piiriin. Se räsähti rikki piirin ulkoreunaan. Pieni liekki kiipesi ulos vankilastaan ja maisteli heiniä ensin varovasti, sitten ahnaammin. Kohta se oli levinnyt puoleen väliin piiriä, jonka keskellä Aave yhä istui. Kolli tuijotti edelleen suoraan minuun.
“Tämä olkoon viimeinen puhdistukseni”, lausuin kolkosti.
Suljin silmäni ja kuvittelin mielessäni Sammakon ja itseni kävelemässä yhdessä metsän läpi. Ikävä oli niin tuskallinen, että ulisin ääneen.
Mieleeni oli muistunut viimeinen hetkemme yhdessä kun olin kantanut liekkiä pesälle. Me olimme olleet ylittämässä jokea, kun olin liukastunut ja lyönyt pääni. Sammakko varmastikin luuli minun kuolleen. Ehkä niin oli parempi. Halusin hänen muistavan minut sinä kuuliaisena poikana, joksi hän oli minut kasvattanut, enkä hirviönä, joksi Aave minut oli muuttanut.
*Tavataan toisessa elämässä, isä.*
Astuin reunan yli ja annoin itseni pudota alas liekkeihin.

//R.I.P. Valo

Author: EmppuOmppu

.