Varjoliekki
Kirjoittaja: Koivu
Kun Sadeturkin huonovointisuus oli vain jatkunut, ja naaras todella oli oksennellutkin, oli Varjoliekki viimein saanut tämän menemään parantajan luokse. Jospa siihen löytyisi jokin nopeasti auttava yrtti, eikä Sadeturkki joutuisi jäämään parantelemaan itseään sairasvuoteelle, kolli tuumasi mielessään toiveikkaana. Hänellä oli täysi luotto Eloklaanin parantajaan, jos johonkin. Sadeturkin ja Mesitähden lisäksi, tietysti. Leirin pääaukiolla istuva soturi upposi jälleen ajatuksiinsa.
Vain päiviä sitten muutama eloklaanilainen oli kuin olikin onnistunut vapauttamaan Mesitähden ja Leimusilmän. Heidän rohkeutensa oli Varjoliekistä erittäin ihailtavaa.
Varjoliekki muisteli sitä hetkeä, kun hän oli yöllä herännyt kovaäänisiin naukaisuihin ja astellut hätäisesti ulos sotureiden pesästä. Nähtyään Mesitähden leirin sisäänkäynnin edessä kermanvärinen kolli oli jähmettynyt siihen paikkaan. Varjoliekki oli ensin luullut näkevänsä unta. Hän oli joutunut pistämään itseään kynnellä korvaan tajutakseen, ettei se ollut unta, vaan siinä seisoi Mesitähti aivan elävänä – vaikkakin kamalan riutuneen näköisenä. Mesitähden puhe oli ollut hyvin vaikuttava. Varjoliekki oli oikeastaan ollut vähällä liikuttua päällikön sanoista sekä siitä, että Mesitähti tosiaan oli palannut hengissä takaisin. Soturi oli ollut varma, ettei näkisi entistä mestariaan enää koskaan. Koko klaanin edessä Mesitähti oli puhunut rauhan puolesta, ja Varjoliekki oli hänen kanssaan täysin samaa mieltä siitä, ettei verenvuodatuksen jatkamisesta seuraisi mitään hyvää. Mesitähti oli viisas kolli. Ja niin urheakin. Varjoliekki pitäisi häntä ikuisesti esikuvanaan. Soturi oli varma, ettei kukaan kykenisi palauttamaan Eloklaania takaisin entiseen loistoonsa yhtä hyvin kuin Mesitähti.
Heti kun päällikkö oli lopettanut puheensa, tämä oli jäänyt eloklaanilaisten ympäröimäksi niin, että Varjoliekki oli joutunut odottamaan tovin päästäkseen toivottamaan valkean kollin tervetulleeksi kotiin. Kermanvärinen kolli oli kiiruhtanut tervehtimään Mesitähteä silmät kyynelistä sumeina ja kertonut tälle suoraan, miten helpottunut oli, että tämä oli selvinnyt takaisin ja tullut palauttamaan rauhan Eloklaaniin. Varjoliekistä oli omituista, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun Mesitähti oli nähnyt hänet oikeana soturina. Vaikka päällikkö olikin kohdellut häntä aina kuin tasavertaista. Heidän keskustelunsa aikana Mesitähti oli ilmaissut, että Varjoliekistä oli tullut hieno soturi. Se merkitsi kotikisusyntyiselle kollille enemmän kuin entinen mestari saattoikaan kuvitella.
Varjoliekki oli vähällä liikuttua uudelleen muistellessaan sitä onnellista yötä, kun Eloklaani vapautui Kuolonklaanin vallasta. Hän kuitenkin havahtui takaisin todellisuuteen päänsä sisältä, kun Sadeturkki lähestyi häntä parantajan pesän suunnalta. Kohta siniharmaa naaras pysähtyi hänen viereensä vaiti, silmät lasittuneina. Varjoliekin vatsassa muljahti, kuin siellä olisi ollut kaksi raskasta kiveä. Hänen mielensä alkoi heti kehittää kauhuskenaarioita siitä, mitä Leimusilmä oli saattanut kertoa Sadeturkille. Oliko hänen kumppaninsa vakavastikin sairas? Eikö mitään ollut tehtävissä?
Varjoliekki sai juuri ja juuri äänen ulos suustaan kysyäkseen kumppaniltaan, mikä oli hätänä.
Kollin korvissa alkoi humista niin, ettei hän aluksi rekisteröinyt ollenkaan, mitä Sadeturkki sanoi. Hän luki oman nimensä kumppaninsa huulilta ja yritti pysyä rauhallisena, mutta turhaan.
”Mitä sanoisit jos… jos sinusta tulisi isä?”
Sadeturkin sanat kuultuaan Varjoliekki veti nopeasti sisään henkeä niin, että olisi voinut luulla klaaninvanhimpienkin kuulevan sen pesälleen asti.
Kermanvärinen kolli tuijotti kumppaniaan silmät pyöreinä, vilkaisten välissä tämän jo pitkään kasvanutta mahaa. Kaikki muu taustalla sumeni hänen näkökentässään, paitsi Sadeturkki. Soturi oli lopen helpottunut, ettei kumppaninsa ollutkaan sairas. Aivan uudenlainen, lämmin tunne valtasi hänen kehonsa.
”Odotatko sinä minun pentujani?” Varjoliekki oli sokissa ja niin sekaisin päästään, että kuulosti vahingossa siltä, kuin hän olisi ollut yllättynyt Sadeturkin kantavan juuri hänen pentujaan. Vaikka Varjoliekillä ei ollut asiasta epäilystäkään.
”Tarkoitan… meidän…” hän änkytti, mutta huomasi Sadeturkin odottavan edelleen vastausta. Oliko naaras hermostunut siitä, että Varjoliekki ei pitäisikään asiasta?
”Tarkoitan, että olisin siitä erittäin onnellinen!” Varjoliekki kehräsi ja puski kiinni kumppaniinsa. Sadeturkkikin alkoi kehräämään. Kollin silmistä saattoi jopa erottaa hymynkaltaisen, kun tämä alkoi sukimaan hellästi kumppaninsa korvaa. Hän silmäili samalla tämän vatsaa. Pentujen täytyi olla jo melko isoja – tai sitten niitä oli paljon.
”Haluatko kokeilla?” Sadeturkki kysyi ja asettui maahan kyljelleen.
”Haluan”, kermanvärinen kolli kehräsi ja asetti etutassunsa hyvin hellästi naaraan mahan päälle.
Varjoliekki ei muistanut, milloin olisi ollut näin onnellinen. Hänen tassunpohjiaan pisteli jännityksestä ja innostuksesta, ja hän paloi jo halusta mennä jakamaan ilouutiset Mesitähdelle. Kyllähän häntä arvelutti, miten he tulisivat Sadeturkin kanssa sopeutumaan perheenlisäykseen näin lyhyellä varoitusajalla, mutta juuri nyt epävarmuus väistyi ilon tieltä. Varjoliekistä tulisi isä!
