Varjoliekki
Kirjoittaja: Koivu
Jo lukuisia neljäsosakuita sitten kettutaistelussa tullut murtuma Varjoliekin jalassa vaati edelleen aikaa parantuakseen. Kermanvärinen soturi kyyhötti varsin apean oloisena sairasaukion suojissa. Hän pohti, mahtoiko kylmä ilma kenties hidastaa paranemisprosessia. Luminen, jääkylmä maa ei ainakaan innostanut Varjoliekkiä jalan kuntoutuksessa. Hän inhosi jo valmiiksi lehtikadon kylmyyttä. Sen lisäksi maan epätasaisuus vaikeutti askellusta. Vaikka Leimusilmä olikin sanonut ohjeistaessaan Varjoliekkiä jalan aktivoimisessa, että lumi oli oivallisen pehmeä alusta siihen tarkoitukseen.
Parantaja oli määrännyt Varjoliekin tekemään säännöllisiä liikkumisharjoituksia leirissä. Leiristä poistumiseen hänellä ei kuitenkaan ollut vielä toivoakaan, ja se jos joku lamaannutti raidallista soturia entisestään. Varjoliekki oli tietenkin äärimmäisen kiitollinen siitä, että hänen perheensä oli hänen tukenaan. Etenkin Sadeturkki ja Kastetassu, jotka kävivät piristämässä Varjoliekkiä useaan otteeseen päivän aikana.
Etutassujaan tuijottava soturi hätkähti ja heräsi ajatuksistaan, kun hänen eteensä ilmestyi hiukan soturia pienemmän kissan hahmo. Kermanvärisen, harmaan ja valkoisen kirjava naaras tarkasteli häntä huoli vihreistä silmistä paistaen.
”Miten sinä voit, isä? Oletko muistanut tehdä kuntouttavat harjoituksesi tänään?” Kastetassu kysyi, ja hipaisi sitten lempeästi Varjoliekin korvaa kuonollaan.
”En ole jaksanut vielä”, Varjoliekki myönsi. Hänestä tuntui pahalta tuottaa pettymys tyttärelleen, mutta ei hän olisi tälle pystynyt valehtelemaankaan.
”Hei, mitä siitä märehtimisestä on oikein puhuttu”, Kastetassu maukaisi hitusen terävämmin, mutta kehräsi sitten myötätuntoisesti, että Varjoliekki ehtisi vielä hyvin tehdä määrätyt liikuntaharjoitukset, jos vain ryhtyisi toimeen. Varjoliekki väläytti hymyn tyttärelleen.
”Minun on nyt valitettavasti lähdettävä metsästyspartioon, joten en voi jäädä kannustamaan”, Kastetassun ilme oli pahoitteleva.
”Minä pärjään kyllä”, Varjoliekki kehräsi.
Kastetassu loi häneen vielä leikillisen, epäilevän katseen.
”Lupaan, että aloitan heti.”
”Hyvä”, kirjava naaras maukui lämpimästi, ennen kuin kiiruhti ulos ehtiäkseen partion lähtöön.
Varjoliekillä oli jo vähän parempi mieli hänen tyttärensä käytyä katsomassa häntä. Kermanvärinen kolli piti sanansa, kampesi itsensä ylös ja linkutti hitain askelin ulos lumen keskelle. Soturi ehti nähdä, miten Kastetassu lipui partion mukana leirin uloskäyntitunneliin. Hän huokaisi. Myös Sadeturkki ja Ropinatassu olivat ulkona, eikä Varjoliekki osan yhtään arvioida, milloin nämä palaisivat leiriin.
Soturi lähti astelemaan varovasti suppean tuoresaaliskasan suuntaan. Kun tuli vuoro asettaa paino kipeälle jalalle, Varjoliekki sävähti ja nosti takajalan nopeasti takaisin ilmaan. Kuuluiko sen vihlaista noin pahasti? Mitä jos hän pilaisi jalkansa lopullisesti astumalla puolella kehonsa painosta sen päälle?
Leimusilmä oli sanonut kyllä aivan toista, ja Varjoliekki tiesi, että hänen tulisi vain luottaa parantajan sanaan. Mustavalkoinen parantaja oli todennut moneen kertaan, että Varjoliekki menettäisi lopulta kaiken voiman lihaksistaan, jos ei liikuttaisi jalkaa, ja että liikkuminen voisi nopeuttaa paranemista. Varjoliekillä ei vain tuntunut olevan liikkumiseen tarvittavaa motivaatiota. Hän oli ehtinyt jo vaipua toivottomuuteen niin lukuisten sairasvuoteella vietettyjen öiden jälkeen.
Soturi oli vähällä kääntyä takaisin parantajan pesää kohti, mutta laski käpälänsä takaisin maahan.
Ei. Hän oli luvannut tyttärelleen kuntouttavansa jalkaansa.
Varjoliekki käänsi katseensa takaisin tuoresaaliskasaa kohti. Sinne olisi sopivan lyhyt välimatka, jossa olisi kuitenkin haastetta. Jos hän kävelisi sen välin edes takaisin muutamaan otteeseen, tulisi Leimusilmän suosittelema päivittäinen kävelymatka täyteen.
Kermanvärinen soturi lähti kävelemään harkituin askelin eteenpäin niin, että luotti joka kerta hiukan enemmän painoa murtuneelle takajalalle. Puolessa välin matkaa hän nosti katseensa ylös maasta hajamielisesti, eikä ehtinyt huomaamaan ajoissa ilmeisesti jonkun lumeen tekemää kuoppaa. Kollin vasen takajalka lipsahti kivuliaasti sivulle, ja hänen suustaan pääsi tuskaisa inahdus, kun kehon paino siirtyi hetkeksi kipeän jalan päälle. Soturi horjahti kumoon kyljelleen ja tunsi, miten jonkun silmät kääntyivät katsomaan häntä kohti.
*Hiirenpapanat!* Varjoliekki kirosi mielessään.
Vaaleankellanpunaisen kollin vaivalloiset yritykset nousta ylös loppuivat lyhyeen, kun yhtäkkiä Mesitähti oli kiiruhtanut jostain hänen viereensä. Hän ihmetteli, mistä päällikkö oli tupsahtanut, sillä hän ei ollut nähnyt tätä leirin aukiolla pälyillessään ympärilleen. Kun Varjoliekki nosti katseensa hän hämmentyi entisestään huomatessaan, ettei se ollutkaan Mesitähti.
”Oletteko kunnossa?” Kortetuike kysyi sellainen katse silmissään, joka oli lähes identtinen Mesitähden kasvoilla tavattavaan katseeseen. Valkea kolli vaaleanruskeilla korvillaan oli kuin ilmetty isänsä, ja Varjoliekillä oli tosiaan välillä vaikeuksia erottaa heitä toisistaan nyt, kun Kortetuikkeestakin oli kasvanut soturi.
”Antakaa minun auttaa”, nuorempi soturi vaati kohteliaasti ja siirtyi Varjoliekin selän puolelle.
Ennen kuin Varjoliekki ehti vastata, Mesitähden kaksoisolento oli jo tukemassa häntä kyljestä.
”Kiitos”, Varjoliekki maukui päästyään takaisin jaloilleen.
”Ei kestä kiittää”, Kortetuike maukui lämmin hymy kasvoillaan.
Varjoliekillä oli kiusaantunut olo, mutta hän ei osannut sanoa johtuiko se enemmän hölmöstä kaatumisesta vai Kortetuikkeen teitittelevästä puhetyylistä. Kermanvärinen soturi laski viimeisenä kuntoutettavana olevan vasemman takajalan maahan, mutta voihkaisi sitten kivusta. Nuorempi soturi, joka seisoi edelleen Varjoliekin vieressä, loi huolestuneen katseen raidalliseen takajalkaan.
”Äh, ei tästä tule mitään”, Varjoliekki huokaisi turhautuneena.
”Ehkä minun pitää vain tyytyä kohtalooni, ja antaa tämän jalan mädäntyä sairasvuoteella”, hän maukui alakuloisena ajatuksensa ääneen huomaamattaan. Varjoliekki ei yleensä avautunut tuntemuksistaan puolitutuille. Vaikka hän ei todellakaan tuntenut Kortetuiketta kovin hyvin, hänellä oli jostain syystä samanlainen, rauhallisen turvallinen olo tämän seurassa kuin Mesitähden seurassa. Hän yllättyi siitä itsekin. Ei hän voinut mitenkään sanoa täysin luottavansa Kortetuikkeeseen, mutta jostain syystä hän ei myöskään kokenut, ettei hän voisi luottaa valkeaan soturiin. Tunne oli hyvin vieras Varjoliekille. Hän todella pelkäsi, että alkaisi avautua tälle vieraalle kissalle ilman mitään oikeaa syytä luottaa tähän.
//Korte
